— "Niin, — eräs täti." Jälleen katsoi Sören Kule vasemmalle ja huusi välinpitämättömästi: "Ragni!" Ei vastausta, eikä kukaan tullut. "Minusta kuului kuin olisi ovea tuolla ulkona avattu", sanoi hän ikäänkuin anteeksipyytäen huutamistaan. Kallem nousi ja sanoi jäähyväiset.
Pari päivää myöhemmin hän antoi Rendalenille huvittavan kuvauksen käynnistään. Rendalen nauroi; itse hän oli ollut siellä sisällä hyvin harvoin, mutta oli kuullut paljon "Sören Kulesta". Hän vakuutti välittäneensä viis koko miehestä ja oli mieluimmin hänestä puhumatta; — istahti pianon ääreen ja alkoi soittaa.
Muutamia päiviä myöhemmin Kallem tapasi eteisessä — tulevan lankomiehensä, herra Ole Tuftin, joka, nyt jumaluusopin kandidaattina, oli kaupungissa suorittamassa käytännöllisiä kokeitaan. Suuri hämmästys! Toisella ei ollut vähintäkään aavistusta asunnon muutoksesta, toinen taas ei tietänyt, että Ole Tuft täällä lueskeli. Kallem pyysi hänet sisään, ja nyt hän kuuli, että Tuftkin oli ensi kertaa talossa, isäntäväen täti oli muuttanut tänne eilen ja hänen luonaan kähnäili Ole Tuft. Edvard Kallem kyllä käsitti, millä asioilla Ole täällä liikkui, eikä siitä virkkanut sen enempää. Sitten hän kysäsi, tunsiko Ole hänen isäntänsä Sören Kulen. Ei, ei muuten kuin tädin kautta; koko suku oli Norlannin puolelta kotoisin. Kuka sitten oli tuo Sören Kule? Varakas kalakauppias, joka tultuaan sokeaksi ja osittain halvatuksi möi kotinsa ja kontunsa ja osti sitten tämän talon Kristianiassa ja elää nyt sen tuloilla. Heillä oli täällä useita sukulaisia ja he tulivat tänne vasta viime lokakuussa. — Tiesikö Ole Tuft, mikä hänet oli tehnyt sokeaksi ja rammaksi? Ei. Kallem lausui, että siitä asiasta tuskin voi olla epäilystä. Ole Tuft hämmästyi kovin. "Kuinka hän sitten uskalsi mennä naimisiin! Ja vieläpä kahdesti!" - "Onko hän toista kertaa naimisissa?" — "On, noin puoli vuotta sitten, tai ehkä noin vuosi takaperin hän meni naimisiin vaimovainajansa sisaren kanssa." — "Siis lapset ovat ensimäisestä avioliitosta?" — "Niin. Mutta rouva on itsekin vielä aivan lapsi; ajatteles, kahdeksantoista vuotias ja jo melkein vuoden ajan ollut naimisissa!" — "Oliko hän tuollainen jo silloin kun hän meni toisiin naimisiin?" — "Ei, minun luullakseni. Tosin hän oli sairaloinen, mutta ei tuollainen. Harva siitä oikein lienee selvillä." — "Oletko nähnyt rouvan?" — "En, mutta hänen pitäisi olla muka 'hienon' pikku olennon ja musikaalisen, on täti minulle kertonut. Hän on esiintynyt julkisestikin soittajana." — "Niin, pohjoisosissa maata?" — "Siellä niiden muka pitäisi olla hyvin ankaroita arvostelemaan." Hän palasi taas avioliittoasiaan. "Kenties ovat vanhemmat saaneet sen aikaan lasten vuoksi." — "Silloin ne lienevät pappisväkeä?" oli Kallem vähällä sanoa, mutta muisti ajoissa. Hän sanoi: "Niin, tuskinpa rouvakaan lienee siitä sen suurempaa lukua pitänyt." He puhelivat kaikenlaisista asioista, sisarta ei keskustelussa mainittu. Hetkisen kuluttua läksi Ole sisälle sen luo, jota hän oli tullut tervehtimään. Kallem oli sattumalta kotona koko sen aamupäivän ja kuuli rouvan soittavan. Ensin skaaloja yhden toisensa perästä, mutta sitten erään kappaleen ja niin mainiosti esitettynä, että hän avasi oven raolleen kuullakseen paremmin. Hän soitti näet niin soinnukkaasti. Kuinka kummalla saattoi noin nuori nainen, jolla sitäpaitsi on tuollainen taideaisti ja noin paljon tunnetta, mennä naimisiin tuollaisen turmeltuneen lihamöhkäleen kanssa? Tässä oli arvoitus, johon hän tiedusteli selitystä Rendalenilta, mutta Rendalen ei tiennyt mitään. Rendalen oli sinä päivänä kuitenkin hyvällä tuulella ja puhui innostuksella rouvan soitosta: siinä oli kovin vähän reippautta, mutta sen sijaan laulavaa soinnukkuutta ja rakkauden tunneväritystä, joka joskus oli kerrassaan verratonta. Hän oli oppinut soittamaan erään venäläisen kappaleen, kuten hän sanoi, "vähän sinnepäin" kuin rouva, mutta soitti sen kuitenkin koko mainiosti. Kallem tahtoi tietää, minkä näköinen rouva oli. "Tyhmännäköinen", huudahti hän. "Jumaliste, hän on tyhmännäköinen! Otsa hänet ehkä pelastaisi, mutta sen hän verhoaa hiuksillaan. Minä mainitsin siitä hänelle, 'pois tukka silmiltä', minä sanoin. Silmissä hänellä myöskin olisi pelastuksen toivo. Mutta kenenkään en vielä ole nähnyt olevan niin häpeissään siitä, että hänellä on silmät, kuin hänen." — "Onkos hänellä sitten?" — "Jumaliste, oikein moniääniset! Useimmat silmät laulavat yksiäänisesti, korkeintaan kaksiäänisesti, mutta muutamat harvat laulavat säihkyviä yhteissointuja. Jos hän katsahtaa soittaessaan ylös, niin saat sen havaita! Mutta tavallisesti ne kiintyvät pöydän jalkoihin tai poraavat reikiä nurkkiin tai sytyttävät tulta uunissa. Joskus ne taas hyppäävät seinälle kuin rotta, joka ei voi päästä ulos." Rendalenin tekivät omat mielikuvansa liikutetuksi ja hän rupesi soittamaan tanssin säveltä. "Sepäs nyt hitto, että tuollaisen musikaalisen luonteen täytyy —, niin, no, eipäs nyt ruveta kaihomielisiksi, ukkoseni!" Hän aikoi teatteriin ja sai Kallemin mukaansa.
Asunnon muutoksesta oli jo kulunut kahdeksan päivää eikä Kallem vielä ollut nähnyt rouvaa, vaikka oli sitä varten paljonkin puuhannut. Mutta sitten hän sattui tanssiaisiin eräässä yksityisperheessä, jonka poika oli hänen ylioppilastoverinsa, — ja valintaleikissä tuli tämä kahden naisen kanssa hänen luokseen ja kysyi kummanko hän halusi, "pähkinänsydämenkö" vai "orjanruusun"? Kovin henkevältä ei näyttänyt kumpikaan valittava, mutta Kallem valitsi orjanruusun. Tällä "orjanruusulla" oli musikaalinen otsa ja kauniskaartoiset kulmakarvat, muuten hän oli vähäpätöinen ja hiljainen. Kookas hän oli, olkapäät vinot, käsivarret kauniit, ei tosin täyteläiset mutta hyvin muodostuneet; samaa sopi oikeastaan sanoa koko ihmisestä. Hän tanssi hyvin, mutta näytti siltä kuin tahtoisi päästä Kallemista niin pian kuin suinkin. Kallem jätti hänet, ilman että nainen oli häneen tuskin katsonutkaan. Mutta hänen kummastuksensa oli suuri, kun tämä seuraavalla kerralla pyysikin häntä! Kenties tällä naisella ei ollut monta tuttavaa täällä, ja kenties hänen tuttavansa olivat juuri tanssin pyörteessä. Orjanruusu katseli arasti ympärilleen, kunnes hän sitten varovasti sipsutti Kallemin luokse ja niiasi, katsomatta silmiin; hän näytti melkein pelokkaalta ja senvuoksi Kallemin päähän pisti olla hänelle kohtelias ja tutustua häneen lähemmin. Mutta kun vastauksensa kaikkeen, mitä Kallem sanoi, sisälsivät tuskin enempää kuin "niin", "nei", "vai niin" ja "kenties", niin oli se liikaa kavaljeerille, joka oli touhussa, hän jätti "orjanruusun". Hetkisen kuluttua hänen oli taas valittava "pähkinänsydämen" ja "karamellin" välillä ja hän valitsi nyt "pähkinänsydämen". Tämä miellytti häntä enemmän, tämä oli sukkelakielinen lyllerö, joka puhui Ruijan murretta sekoittaen siihen bergeniläistä. Hän sai nyt kuulla, että tytön isä oli bergeniläinen, mutta nykyisin pappina Ruijassa. Tyttö asui nyt sisarensa luona täällä kaupungissa ja kertoi olevansa niin hirveän usein tanssiaisissa, sillä heillä oli niin hirveän paljon sukulaisia, — keskustelu kulki monissa pohjukoissa, oikein ruijalaiseen tapaan; mutta ikävä kyllä hänen täytyisi nyt lähteä pian taas kotiin, siellä Ruijassa ne olivat niin peloissaan hänestä, eikä vanhukset halunneet siellä yksinäänkään olla. Kallem esiintyi tietysti kohteliaana miehenä, niinkuin tämä kaikki häntä suurestikin huvittaisi. He tulivat niin hyviksi ystäviksi, niin, että. — Tyttö lasketteli hänelle, miten hänen oli täytynyt avustaa sisartaan tänne tanssiaisiin lähtiessä, sisaressa ei ollut käytännöllisyyden vikaa, mutta sitä oli hänessä, sisar osasi vain soittaa, oli soittanut jo lapsuudesta saakka ja ollut kaksi vuotta Berlinissäkin. — Silloin heristi Kallem korviaan, — ja sitten hän sai tietää, että sisar oli juuri hän, jonka kanssa hän äsken oli tanssinut ja joka oli tuntunut hänestä niin ikävältä; ja se olikin hänen emäntänsä, rouva Ragni Kule! "Pähkinänsydän" ei muuten ollutkaan hänen sisarensa, vaan sisarpuolensa. Eikä "pähkinänsydän" ollut, kuten hän oli luullut, vanhempi, vaan päinvastoin "sisar" oli kohta yhdeksäntoistavuotias ja hän ainoastaan seitsemäntoista.
Heti paikalla pyysi Kallem rouva Kulea tanssiin ja kummasteli sitä, että rouvahan oli hänen emäntänsä. Tiesikö rouva Kule sen? Senkövuoksi rouva oli äsken tullut häntä pyytämään tanssiin? Ragnista tuntui kuin olisi hänet tavattu luvattomassa työssä; hän ei voinut lausua mitään puolustuksekseen. "Mutta miks'ette sanonut sitä?" kysyi Kallem kiihkeästi. Tästä uudesta synnistä, ettei ollut sitä sanonut, Ragni masentui kokonaan eikä päästänyt sanaakaan suustaan. Ja sekä ylenkatseellisesti että kärsimättömästi virkkoi Kallem: "Rouvan on kai vaikea puhua?" Ragni sävähti vallan kalpeaksi, hänen säikähtyneissä kasvoissaan kuvastui itkuun valmis tuska. Tietysti perustui Kallemin epäkohteliaisuus jo edeltäpäin langetettuun tuomioon siitä, että hän oli alentunut menemään naimisiin tuon turmeltuneen lihamöhkäleen kanssa. Mutta hänen kalpea avuttomuutensa herätti Kallemissa niin paljon välitöntä myötätuntoisuutta, että hän kiiruhti heti lausumaan: "Tiedänhän, että Te osaatte kieltä, jolla voitte puhua helpommin kuin moni muu —" ja luonnollisesti hän rupesi nyt puhumaan hänen soitostaan, vei hänet istumaan, kertoi kuulleensa hänen soittavan ja mainitsi Rendalenin pätevän arvostelun siitä. Hän johti keskustelun maailmankuuluihin mestareihin, joita hän itse oli kuullut ja hän ymmärsi saada hänet mukaansa, sillä Ragni oli kuullut niitä koko paljon. Ragnin luottamus häneen kasvoi vähitellen niin suureksi, että hän uskalsi jo kysyä, miten Rendalen nyt voi, hän kun ei ollut nähnyt häntä senjälkeen kuin Rendalen oli heiltä muuttanut. Kyllä se poika voi koko hyvin, ja nyt kertoi Kallem Rendalenin omituisuuksista, niin että. Ragnin täytyi nauraa. Ragni ei nauraessaan näyttänyt lainkaan "tyhmältä", kaukana siitä! Silloin välähti aina hiukan sitä "moniäänistäkin" säihkettä hänen silmissään. "Minkävuoksi Rendalen muutti", kysyi Ragni äänellä, jossa oli hiukan laulavaa ruijalaista sävyä, mutta vähemmän kuin sisarellaan. Se kuului tanssin hälinässä jokseenkin heikolta, mutta samalla niin suloiselta. Kallem vastasi kysymällä sitä häneltä itseltään. Ei, Ragni ei sitä tiennyt, ja nyt hän katsoi Kallemia silmiin, — aivan oikein, Ragnilla oli silmät! "Olikohan se huonejuttu syynä?" — "Huonejuttu?" kysyi Kallem. — "Niin, se, että hän sai tietää tädin haluavan sitä huonetta, — minun mieheni tädin", oikaisi hän ja oli taas kainoa. — Olivatko he sitten sanoneet hänet irti? — "Ei suinkaan!" — "Mutta sittenhän hänen ei siitä olisi tarvinnut loukkaantuakaan!" — Ei, siltä Ragnistakin näytti. Mutta Rendalen ei tullut edes sanomaan jäähyväisiä. Kainous ei jättänyt oikein koskaan Ragnia, se sopi hänelle aivan kuin joskus harso. "Olitteko usein yhdessä hänen äitinsä kanssa?" — "Kyllä", sanoi hän ja hymyili. "Miksi te hymyilette?" — "Niin, se ei kai ole oikein, mutta hän oli aivan kuin mies." Sanottuaan sen hän häpesi ja tahtoi ottaa takaisin sen, mitä oli sanonut; hän oli muka vain tarkoittanut, että Rendalenin äiti oli niin muhkea. Kallem piti hänen sanoistaan kiinni ja laski niiden johdosta leikkiä, Ragnin täytyi jälleen nauraa, ja, kuten sanottu, hän oli suloinen nauraessaan. "Mutta Tehän osaatte kyllä puhua!" Ragni tuijotti häneen, pilkkasiko hän häntä? Sitten Kallem muisti, että Rendalen oli sanonut ehdottaneensa Ragnille avointa otsaa ja kas vaan! tänä iltana tukka oli otsalta poissa! Hän oli tosiaankin kaunis! Eikä Kallem ollut sitä heti huomannut! Eikä sitä muutkaan huomanneet ja siitä puhuneet! Kasvot olivat lapselliset, kehittymättömät, se oli kylläkin totta ja hänen solakka ruumiinsa liian hento. Hänen otsansa oli kaunis, kulmakarvat hienosti kaartuvat, mutta ne olivat vaaleat ja tuskin huomattavat. Silmiä oli edelleenkin vaikea nähdä, mutta nyt tiesi hän, että ne olivat viattomat harmaansinertävässä kainoudessaan ja että niissä oli henkevyyttäkin! Hentoja ja epämääräisiä olivat hänellä posket, leuka ja suu, joka hänellä oli avoinna. Se oli niin pieni, se suu, ja sen vuoksi niin "suloinen". Nenä ei juuri suurta huomiota herättänyt, oli ehkä hiukan vinossa. Hänen tukkansa ei ollut vahva, mutta sen vaaleassa värissä oli hiukan punaiseen vivahtavaa. Mutta hänen ihonsa väri! Niin puhtaan valkea ja kaunis, ettei sitä malttanut olla katselematta, kun kerran oli sen huomannut; mutta sitä ei älynnyt heti, kun puvun väri ei siihen sopinut ja valaistuskin oli kehno; hänellä ei ollut lainkaan koristuksia, ei edes rannerengasta. Ranteista voi päättää, että hänellä oli hoikat, kapeat kädet, joita Kallem kylläkin halusi nähdä. "Te siis rakastatte musiikkia yli kaiken?" — "Niin", vastasi Ragni, "enhän minä muutakaan osaa", hän löi katseensa alas. Kallem ei tiennyt, mitä oikein kyselisi, jotta toisen ei tarvitsisi joutua hämilleen. Mutta hänen sieti varoa itseään, eikös tottavieköön hän istunut siinä juuri rakastumassa! Valitettavasti hänen täytyi jättää rouva Kule, kun piti näet tanssia ja seurustella toistenkin kanssa. Kallemista tuntui hänen luotaan poistuttua siltä kuin ei hän enää häntä löytäisikään, sillä kauempana muuttui Ragni ikäänkuin näkymättömäksi. Heti, kun soveliaisuus suinkin sen salli, hän meni Ragnin luo jälleen. Tällä ei nähtävästi ollut mitään sitä vastaan, olipa hän tullut hiukan rohkeammaksikin, niin, katsoipa Kallemiin kaksikin kertaa ja hymyili hänelle aivan vasten silmiä! Ai, ai, — tämä oli jo enemmän kuin mitä Rendalen oli saavuttanut! Kallemin rakastuminen sai alkunsa Ragnin kainoudesta ja tunne kasvoi, kun Ragni osoitti hänelle luottamusta. Kallem kysyi, saisiko hän saattaa heitä kotiin. Pitäisihän hänellä olla siihen suurempi oikeus kuin muilla, koska rouva Kule oli hänen emäntänsä. Siihen heti suostuttiin ja ilman vähintäkään arvelua! Ragni tosin sanoi, että heidän sisarensa poika, sama, joka oli pyytänyt Kallemia valitsemaan "pähkinänsydämen" tai "orjanruusun", oli luvannut tulla saattamaan, mutta voisivathan he tulla molemmat. — "Tietysti se kävisi päinsä!" vastasi Kallem iloisesti ja toivoi kaikessa hiljaisuudessa että "sisarenpoika" saisi saatettavakseen "pähkinänsydämen".
Yö oli leuto ja satoi hienosti lunta. Lumihiutaleet leijailivat yksikantaan ja miettiväisinä, ikäänkuin jokainen valitsisi paikan, johon laskeutuisi ja aivankuin jokaisella olisi oma tehtävänsä. Ei pieninkään tuulenhenkäys niitä häirinnyt. Molemmat naiset laittautuivat lähtemään, pukeutuivat lämpimiinsä ja vetivät jalkaansa poronnahkaiset kallokkaat. Heidän puuhatessaan lähtöä oli soitto ja tanssi vielä täydessä menossa, hilpeän nuorison iloinen nauru kajahteli eteisessä ja portailla. Ulkosalle päästyään kuulivat he kulkusten helinää, siellä oli hevosia vieraita odottamassa. "Sisarenpoika" ei, isäntänä ollen, voinutkaan lähteä näin aikaisin, mutta hän hankki sijaisen. Tämä tarjosi naiselleen käsivartensa ja juosten alkoivat he vilistää mäkeä alas; mutta kun Kallem yritti seurata esimerkkiä, pelästyi hänen nuori emäntänsä kovin, tarrautui häneen kiinni ja rukoili, siinä vierellä juostessaan, hyppi ja rukoili, että Kallem pysähtyisi. Ragni käyttäytyi aivankuin hän ei olisi voinut oikein nähdä silmillään. Kallem seisahtui ja kysyi, oliko se niin. Ei, mutta hän pelkäsi niin kauheasti kaatuvansa. "Te taidatte olla kovin pelkuri, rouvaseni?" — "Kyllä, sitä minä olen", hän vastasi empimättä. Hän oli kyllä suloinen, mutta kun katsoi häneen tarkemmin, huomasi, että hänessä oli koko paljon tekokainoutta. He kulkivat ääneti hetken aikaa, toisia ei enää näkynytkään. Pyh, ajatteli Kallem, ei kai maksa vaivaa suuttuakaan, eihän hän voi sille mitään. "Kello ei ole vielä yhtäkään", sanoi Kallem. — "Ei, mutta nuorin lapsista ei ole oikein terve, hänen luonaan valvoo kyllä palvelustyttö, mutta sen täytyy olla jalkeilla jo aamulla varhain." Ruijalainen sävy hänen äänessään herätti Kallemissa mielikuvan merestä. "Minä kaipaan niin kovin avointa merta nyt talvella", hän sanoi, "täällähän näkee vain jäätä. Ja luulenpa, että kaikista rannikkolaisista tuntuu samalta?" Ragni vastasi, että hän Berlinissä, varsinkin aina soittamasta herettyään, oli kuulevinaan meren pauhua. "Mutta eikös se ole merkillistä, että meri läheltä vaikuttaa ihmiseen virkistävästi, mutta kun sitä ajattelee, tulee aina synkkämieliseksi?" — — Joku tuli samassa ajaen täyttä vauhtia, ja heidän täytyi astua syrjään. Ragni veti Kallemin aivan tien kaiteelle saakka, kun reet siitä kiitivät heidän ohitsensa, kolme ajajaa perätysten mitä hurjinta vauhtia.
He jatkoivat matkaansa, kuunnellen kulkusten kilinää, kunnes se kohta häipyi ja lumihiutaleet saivat taas hiljaisuuden, jota ne tarvitsivatkin, jotta ne huomattaisiin.
"Oikeastaan ei pitäisi puhua silloin, kun sataa lunta", sanoi Ragni.
Nyt odottivat ne toiset heitä ja keskustelu kävi jonkun aikaa molempien herrojen ja "pähkinänsydämen" välillä, kunnes tuli taas mäki, jota tuo ensimäinen pari alkoi kavistaa ylös, minkä jaloista pääsi. Sitten he näkyivät lumisateen läpi, mutta heidän puhettaan ei eroittanut. Heti tultuaan tiheämmin rakennetuille kaduille parit lähenivät toisiaan ja silloin oli tietysti matkan hauskuus lopussa.
Jälestäpäin kiintyi matkasta saatu vaikutus luonnonkuvaan, Ragni joutui lumihiutaleiden joukkoon ja oli hienoin ja valkein, mitä Kallem milloinkaan oli nähnyt. Hänen puheessaan merestä ja lumisateesta oli ollut musikaalista mielikuvitusta ja lopulta häipyi koko hänen olentonsa pehmeään epämääräisyyteen. Sitä mukaa kuin kaikki nämä vaikutushelmet nousivat hänen sielunsa syvyydestä, sitä mukaa hänen aistinsa rakastuivat yhä hurjemmin. Hän oli näkevinään hänet tuolla huoneissa, ja joka kerta kun ovi avautui eteiseen, säpsähti hän, ja kuullessaan keveitä askeleita eteisessä, tiesi hän, että se oli Ragni. Itse asiassa hän pelkäsi kohdata Ragnia, silloin ehkä luomansa kuva katoaisi, nyt se oli niin kaunis. Ja aivan oikein, niin kävikin… Muutama päivä sen jälkeen Kallem tullessaan yliopistolta kohtasi hänet ja hänen sisarensa ja kaksi pikkulasta. Näiden edellä kulki paljon muita ihmisiä, joten hän ei älynnyt heitä, ennenkuin oli ihan heidän edessään. Hän tervehti. "Pähkinänsydän" hymyili ja vastasi tervehdykseen, mutta toinen punastui ja unohti tervehtiä; nyt näytti hän kaikkea muuta kuin lahjakkaalta. Kallem pysäytti heidät ja kiitti viimeisestä ja rupesi puhumaan sisaren kanssa, Ragni kumartui puhuttelemaan lapsia, — kahta sievää nukkemaisesti puettua pikkutyttöä, joista toinen oli kolmen vuoden vanha, toinen kai neljän. Kallem pyysi seuruetta kahvilaan. Osittaisen kursailun jälkeen he suostuivat, mutta rouva ei katsahtanut enää ylös, ja kahvilassa oli häntä tuskin saada istumaan. Kainoudessaan hän pelkästä levottomuudesta puuhasi yhtämittaa lasten kanssa, niin että ne tulivat lopulta kärsimättömiksi. Kallem tarjosi heille viiniä ja leivoksia, mutta rouva ei tiennyt, mitä lajia ottaisi ja antoi lopuksi sisaren valita. Ragnilla oli päässään leukanauhoilla varustettu hattu, joka ei hänelle ollenkaan sopinut, otsaa ei näkynyt lainkaan ja kasvot näyttivät pyöreiltä ja vähäpätöisiltä, ja sitäpaitsi hänen päällysvaippansa oli hänelle liian suuri (sittemmin saikin Kallem kuulla, että se oli sisarvainajan peruja). Vasta sitten, kun Kallem itsekin rupesi lasten kanssa puuhailemaan, johon hänellä oli erikoinen taipumus, sillä hän oli lapsirakas, joutuivat he toistensa kanssa keskusteluun. Se tapahtui aivan lattialla, sillä pienempi tytöistä oli tahrannut itsensä kermavaahtoisella leivoksella, jonka rouva oli neuvottomuudessaan hänelle valinnut. Siinä polvilleen kyykistyneinä he pyyhkivät pikkutyttöä kumpikin liinallaan ja rouva nöyrästi tuntien vikansa kiitteli Kallemia. Tuo pikkuinen, joka oli itsensä niin pahanpäiväisesti tahrannut, tahtoi enemmän samaa lajia eikä ollenkaan mitään muuta, ja siinä oli Kallem hänen kanssaan yhtä mieltä — vaikka hyvin tiesi, ettei lapselle ollut hyvä antaa liian paljon makeaa, — mutta hän otti lapsen syliinsä, pyysi hänelle servietin ja tarjoili hänelle, kunnes viimeinenkin pala oli suussa. Ragni seisoi vieressä ja katseli nöyrästi tätä kaikkea. Sitten tahtoi pienokainen vielä samanlaisen leivoksen ja aivan samaa mieltä oli myöskin Kallem. Vanhempi tytöistä, joka oli kärsivällisesti katsellut sisarensa syöntiä, rohkaisi nyt myöskin itsensä ja pyysi lisää. Kallem otti silloin hänet toiselle polvelleen ja ruokki heitä molempia. Tämän tärkeän toimituksen kestäessä oli kaikilla hauskaa; nyt uskalsi jo rouvakin nauraa. Ja kuten jo edellä on mainittu, hän oli "suloinen" nauraessaan. Suuret lapset joivat vielä lasin viiniä; kotimatkalla kantoi Kallem pikkutyttöä käsivarrellaan. He tulivat hirveän hyviksi ystäviksi, hän ja tuo pienokainen, ja äitipuoli viinin rohkaisemana virkkoi: "Eikös hän ole herttainen, tuo pikku Juanita?" Ojensi kätensä tytölle, joka iski siihen lapasensa, ja hetken aikaa rouva kulki pitäen siitä kiinni.