Kallem kantoi pienokaisen rappuja ylös, näytti hänelle omat huoneensa ja pyysi heitä molempia huomenna, sunnuntai-aamupäivällä tulemaan luokseen. Heti päivällisen jälkeen hän läksi ostamaan heitä varten appelsiinejä, omenia, viikunoita ja muita hedelmiä.
"Eikös hän ole herttainen, tuo pikku Juanita?" — noille sanoille, jotka oli lausuttu tuolla hiukan ruijalaisella äänenpainolla, hän antoi säveleen ja hyräili sitä aina kun ajatteli Ragnia. Silloin hän oli myös kuulevinaan Ragnin äänen, näkevinään hänen katseensa ja hänen lapselle ojennetun kätensä. "Eikös hän ole herttainen, tuo pikku Juanita?" tuli hänen lempilaulukseen, jonka hän myös opetti Rendalenille; he tervehtivät sillä toisiaan iltaisin voimistelulaitoksella. — Mutta sen piti Kallem omana tietonaan, että Ragni oli joutunut hämilleen, silloin kun oli hänet tavannut, — kenties senvuoksi, että silloin oli kirkas päivä. Hän jutteli kyllä, miten rumalta Ragni oli näyttänyt suuressa päällysvaipassaan, joka oli kuin kasvun varalta tehty, mutta ei maininnut sanallakaan siitä, että Ragni oli kahvilassa käynyt levottomaksi, kun hän, Kallem, oli katsonut häneen.
Lapset kävivät usein hänen luonaan, hän antoi heille appelsiineja ja makeisia, käveli käsillään heidän edessään ja huvitti heitä hyppimällä tuolien yli, ja niillä oli hirmuisen hauskaa. Mutta piika turmeli koko asian, Kallem luki selvästi hänen hymyilystään: "Sinä olet aika veitikka! Sinä teet sen vain äidin vuoksi!"
Ja Kallem oli siksi pelkuri, että ei voinut olla sanomatta hänelle: "Jaa, nyt saavat lapset olla jonkun aikaa käymättä täällä minun luonani!" Hänen sydäntään viilsi, kun hän seuraavana iltana istui huoneessaan ja kuuli, että vanhempi tytöistä oli saanut eteiseen menevän oven auki ja oli tulossa hänen luokseen, mutta vietiin itku suussa pois. Hän soitti piian luokseen ja pyysi hänen antamaan lapsille loput siitä, mitä hän oli heitä varten ostanut. Piika otti sen vastaan; "tämähän on liian paljon!" hän sanoi ja katsoi häneen viekkaasti hymyillen. Kallemin teki mieli iskeä häntä korvalle, mutta ajatteli kohta: "Kun hän kerran epäilee kaikkia minun tekojani, niin lapset saavat tulla!" Ja seuraavana iltana hän itse haki ne kyökistä luokseen.
Eräänä päivänä hän tapaa sisaren menossa ulos kadulle. Tämä tervehtii iloisena ja sanoo: "Kiitos viimeisestä! Ajatelkaas, muutaman päivän perästä minä matkustan pois." Silloin esitti Kallem, että he pitäisivät pienet lähtökekkerit, vaikkapa kahvilassa. Sitä mieltä oli hänkin ja he päättivät seuraavana päivänä tavata kuten viime kerrallakin, lapset mukana ja tehtäisi aivan niinkuin silloinkin. Niin kävikin. Rouva ei ollut aivan niin hämillään kuin viime kerralla, mutta hän, Kallem, oli vieläkin paremmalla tuulella, lapsia lukuunottamatta. Kaikki rakastumisen hullut ajatukset olivat hänen päässään, kun he hilpeinä sieltä lähtivät, — tanssiaskelin kulki hän katua, kantaen Juanitaa päänsä päällä ja opettaen sisaria laulamaan: "Eikös hän ole herttainen, tuo pikku Juanita?" —
Sisaren lähtiessä Kallem kohtasi heidät asemalla. Siellä oli paljon sukulaisia ja tuttavia sanomassa jäähyväisiä. Molemmat sisaret olivat kovin suruissaan, varsinkin Ragni, joka jäi kaupunkiin, hän itki hillittömästi, vieläpä sittenkin, kun juna oli lähtenyt. Kallem ajatteli vähän vetäytyä pois ja jättää sukulaiset keskenään tarinoimaan, mutta Ragni sanoi: "Oi, ei, elkää menkö!" Kuitenkaan Ragni ei hänestä sen enempää tahtonut, hän kulki Kallemin rinnalla sukulaisten joukossa ja itki koko kotimatkan; ja kun toiset kulkivat omille teilleen ja he kahden seisoivat kotitalon portilla, ei Ragnilla ollut mitään sanomista, vaan läksi suoraa päätä sisälle. Portailla kysyi Kallem, tahtoisiko Ragni lähteä lasten kanssa ajelemaan, se virkistäisi häntä, mutta Ragni vain pudisti päätänsä. "Huomenna sitten?" kysyi hän kunnioittavasti avatessaan hänelle ovea. Ragni meni sisään, mutta tuli takaisin: "Kiitos, huomenna kyllä!" hän sanoi, ojensi kätensä ja kauniit silmänsä olivat kyyneleissä.
Tästä lohduttomasta surusta tuli Kallem siihen päätökseen, että Ragni tunsi itsensä hyljätyksi. Ehkei juuri jokapäiväisessä olossa, sillä hän vietti aikansa kuvitteluissa, mutta jos sattui jotain tämäntapaista, joka herätti hänet siitä, niin silloin huomasi hän yksinäisyytensä.
Seuraavana päivänä Kallem toi hänet ja lapset leveään rekeen, itse oli hän ohjaksissa. Retkeltä palattuaan hän meni heidän mukanaan sisälle Kulen luo, joka kankealla tavallaan kiitti häntä lapsille osoitetusta ystävällisyydestä. Kallem antoi lasten näyttää itselleen kaikki askareet ja kun lapset oli viety pois, pyysi Kule rouvaa soittamaan jotain; itse hän istui tuolissaan ja polttaa pöllytteli pitkää piippua. Se olisi ollut rouvan täytettävä, mutta Kallem vapautti nyt Ragnin siitä hommasta. Ensi kerran näki Kallem nyt lihavan kyökkipiian, vanhanpuoleisen, miehekkään naisihmisen, joka kirkui ruijalais-murretta aivan niinkuin linnut meren pauhatessa. Hän oli kyökkipiikana ja palveli Kulea. Rouva puuhaili epäilemättä vain omissa askareissaan, hoiteli lapsia ja soitteli pianoa. Nyt soitti hän samaa venäläistä kappaletta, jota Kallem oli ovenraosta kuunnellut, mutta soitti sen ehkä nyt vieläkin paremmin. Ei hän muuten sitä juuri kuunnellut, hän katseli rouvaa itseään. Tuo yläpuoli kasvoista, joka nyt kumartui nuottien ja koskettimien yli, oli toinen kuin se, minkä hän tunsi; tämän oli varmaankin Rendalen nähnyt. Millainen kehitys hänen olikaan vielä läpikäytävä, ennenkuin kasvojen alaosakin pääsisi mukaan! Kallem oli juuri näinä päivinä saanut kirjeen serkultaan, joka oli Wisconsinin valtiossa Madisonin yliopiston professorina. Hänellä oli norjalainen vaimo, joka opiskeli hänen johdollaan. Jotain sellaista täytyisi vaatia Ragniltakin, jotta nuo raukeat posket ja tuo veltto leuka ja tuo tahdoton suu karkeine huulineen saisi jotain luonnetta. Mutta miten liikuttavaa tämä lapsellinen kehittymättömyys itse asiassa oli! Tuossa vieressä näki hän miehen jykevän nyrkin nojautuvan tuolin kaiteesen, — koko mies lepäsi tuolissaan kuin housuihin puettu kuollut jokijumala. Soiton kestäessä avautui oikeanpuoleinen ovi ja sisään astui kolmas yliluonnollinen ruijalaisolento, vanha valkohapsinen nainen, suuri pyöreä naama, silmälasit nenällä. Se oli Kulen täti, isompi kuin Kallem ja pituuteensa verraten hyvin lihava. Nuori rouva risteili heidän välillään kuin huvipursi raskaassa lastissa olevien atlantinlaivojen välillä. Nyt katsoi Ragni Kallemiin kuin uskottuunsa. Ragni ei ollut tosin mitään hänelle uskonut, mutta heidän nuoruutensa saattoi heidät yksissä neuvoin asettumaan kaikkea tuota käsittämättömän raskasta ja tiellä olevaa vastaan. Rakkaus teki Kallemin vallan kärsimättömäksi, hänessä heräsi halu saada vapauttaa tuo olento, — huoneessa tuntui hänestä olo tukahduttavalta senvuoksi, ettei hän sitä voinut tehdä. Tuo käsittämätön suhde vaivasi häntä.
Tämän vierailun aiheuttama vaikutus häiritsi hänen tutkintolukujaan, jotka tähän saakka olivat kulkeneet säännöllistä rataansa joka päivä. Hänellä oli mitä hurjimpia suunnitelmia, niin, hän kirjoitti jo serkulleenkin Amerikaan ja kysyi häneltä, voisivatko he ottaa nuorta naista perheesensä. Hän uskoi kaiken Rendalenille, joka ensin suuttui silmittömästi, mutta sittemmin Kallem sai hänet suostumaan tuumaansa. Ragnissa oli herätettävä velvollisuuden tunto itseään kohtaan, hän tulisi vielä näkemään jatkuvan yhdessäolon tuottamat vaarat, ennenkaikkea pitäisi hänen päästä pois, päästä kauas pois, jotta saisi vapautta kehittyäkseen… Kallem tuli yhä varmemmaksi ja hänen rakkautensa tästä huolenpidosta yhä vain yltyi. Jokainen kohtaus rouvan kanssa, pikainenkin, niin, yksinpä tervehdyskin kadulla tai eteisessä vahvisti häntä vakaumuksessaan, että Ragni oli hänen eikä kenenkään muun ja että Ragni täytyi vapauttaa!
Mutta hän ei ollut lausunut sanaakaan siitä itselleen Ragnille.