Kallem oli ollut monesti ennenkin rakastunut, ihastunut usein, vaikka se tavallisesti oli ollutkin teennäistä, mutta tämä hieno ja epätäydellinen, tämä lahjakas ja hyljätty olento hänen täytyi pakostakin pelastaa ja kasvattaa. Se oli Kallemin luonteen mukaista ja siksi hän antautuikin sen ajatuksen valtaan koko sielullaan. Ragni taas puolestaan tuli joka kerta, kun he kohtasivat toisensa, yhä rohkeammaksi. Kallem tunsi olevansa lohduttajana sisaren matkustamisen jälkeen, niin, jollei hän kokonaan erehtynyt, vielä enempänäkin. Kaikissa tapauksissa oli eräs pettämätön merkki olemassa. Kallem oli sanonut hänelle olevansa iltaisin kotona, etupäässä kuullakseen hänen soittavan, ja avaavansa silloin oven raolleen; — ja Ragni soittikin nyt joka ainoa ilta, usein hyvinkin kauan.
Kun Kallem kohtasi hänet lasten kanssa ja vei heidät kahvilaan, tunsi hän suurta halua puhua suoraan, mutta Ragnin viaton luottavaisuus pidätti häntä eikä hän uskaltanut säikäyttää. Hänen tarmokkuutensa pakoitti häntä kiiruhtamaan ratkaisua, mutta hänen rakkautensa taipui Ragnin haluamaan runolliseen leikkiin, jossa rakkautta ei mainittu, mutta jossa kaikki sitä todisti. Suhteessa oli suloa, jollaista Kallem ei ollut koskaan vielä tuntenut.
Kerta viikossa otti Ragni osaa yksityiskonserttiin eli sen tapaiseen erään hänen miehensä sukulaisen luona, samassa perheessä, jonka luona he kerran olivat olleet tanssiaisissa. Sinne hankki Kallem itselleen pääsyn opintotoverinsa, Ragnin sisarenpojan kautta. Luonnollisesti tuli hän sinne vain saadakseen sitten saattaa Ragnia kotiin. Oli parhaillaan lumen sulamisaika ja kadut olivat iljangolla. Kun Kallem kertoi Ragnille tulevansa mukaan ja pyysi saada saattaa hänet kotiin (miten iloiseksi Ragni siitä tuli!), oli aivan luonnollista, että he ajaisivat reellä tai vaunuilla.
Pitkän illan jälkeen, kuultuaan aivan liian paljon musiikkia, he vihdoinkin olivat lähdössä kotiin. Ragni kiiruhti ottamaan ylleen päällysvaipan ja riensi nopeasti hänen kanssaan ulos. Täällä tarjosi Kallem hänelle käsivartensa ja sanoi — "sepä hyvä, että kuukin nousi juuri taivaalle." Ragni luuli, että he ottaisivat jonkun noista hevosista, jotka tuolla seisoivat tai nuo vaunut, jotka juuri siihen tulivat. Hän kirkaisi hiukan liukkaalla jäätiköllä portin edessä, mutta meni sentään rohkeasti sen yli. He kulkivat ajurien ohi, toisen toisensa perästä, mutta yksikään niistä ei näyttänyt olevan heidän. "Emmekö aja hevosella?" kysyi Ragni. Leikinlaskija hymyili, hän oli ajatellut että he kulkisivat jalkaisin. Ragni koetti salata pettymystään, mutta muutamien epätoivoisten yritysten jälkeen hän pyysi vallan liikuttavasti päästä ajamaan. Kallem muisti, miten Ragni oli ollut kovin peloissaan silloin ensi kerralla, hän sai omantunnon vaivoja ja vakuutti, että he menisivät lähimmälle ajuriasemalle, joka ei ollut kaukana. Tie ei ollut kovin liukasta, mutta viettoa ja Ragni tarrautui lujasti hänen käsivarteensa, tuijotti eteensä ja kirkaisi aina vähän väliä. Etempänä tie oli pahempaa, sillä se oli paikotellen koko leveydeltään jäätikkönä, joskin siellä oli myös kohtia, joissa voi hyvinkin kulkea. Kallem tuli hiukan alakuloiseksi, varsinkin kun hän ei voinut saada Ragnia laskemaan luikua. Ei hän koskaan ollut nähnyt ketään niin pelokasta, mutta silti he hiipustivat askel askeleelta eteenpäin useiden ja pitkien pysähdysten jälkeen. Puutarhat ja kentät heidän ympärillään olivat paikoin lumesta paljaina, paikoin taas hangen tai iljanteen peitossa, — ja Ragni halusi mennä sieltä kautta; mutta Kallem näytti hänelle, että tuolla oli talo edessä, tuolla taas puutarha suljettu. Eihän täällä ollut niinkuin maalla. Maa näytti aivankuin rääsyihin pukeutuneelta ja taivas myöskin, sillä pitkiä pilvijonoja oli tummansinisellä taivaalla, aivan samoin kuin iljanteita täällä maan pinnalla. Kuu näytti kiitävän hurjaa vauhtia pilvien perästä, tavoittavan niitä, kulkevan niiden lävitse ja taas eteenpäin. Siellä ylhäällä mahtoi olla hirmumyrsky, täällä maan pinnalla oli tyyntä. Kallem tuli erehdyksestään onnettomaksi ja hätäileväksi. Luonnon yli lankeava vaihtelevavärinen valaistus lisäsi yhä tätä mielialaa, nyt tapahtuisi varmaankin jotain hullua. Joka kerran, kun tämä tunne sai hänessä vallan, muistui hänen mieleensä tuo kauhea pelästyksen yö hänen lapsuutensa ajoilta. Seuraisiko tuo omien erehdysten tuskainen aavistus häntä läpi koko elämän? Hän kulki mitä suurimmassa mielenjännityksessä, sillä Ragni ei missään nimessä saisi kaatua. Ilman Ragnin pelokkaisuutta olisivat mäet olleet vain hupaista luiunlaskua, nyt teki Ragni hänetkin pelkuriksi. Jokainen iljanne muodostui todelliseksi vaarapaikaksi, josta he pelastuivat ainoastaan pyrkimällä toista vaaraa kohti. He eivät puhuneet mitään, eivät katsoneet toisiinsa, he pelkäsivät ja olivat kärsimättömiä kumpikin. Heiltä kului monta minuuttia siinä, mistä muuten olisi päästy sekunnissa. Toinen syytti mielessään toistaan, ja he kamppailivat melkein kuin elämästä ja kuolemasta. Vain säikähtyneitä huudahduksia: "herrajumala", tai "oh, varokaa nyt!" tai epätoivoinen: "Ei, ei, tämä ei käy päinsä!" — ja "Koettakaahan vielä! Tulkaa nyt!" — Vihdoin ei niitäkään kuulunut. Ragni sai valittaa, olla epätoivossa, melkein itkeä, mutta Kallem ei vastannut enää mitään. Niin kauhun vallassa oli Ragni, ettei sitäkään huomannut.
Silloin he näkivät pitkän matkan päässä pelastuksen, nimittäin korkeita taloja, jotka olivat estäneet auringon paistamasta kadulle, niin että lumi ei siellä voinut sulaa. Sinne oli päästävä, ajuriasema oli aivan siellä lähellä. Viimein sekin onnistui. Ragni pysähtyi hengittämään helpoituksesta ja koetti hymyillä, mutta ei voinut; "seisotaan tässä vähän aikaa", pyysi hän ja hengitti raskaasti. He heittivät toisistaan irti. Kauempaa kuului kulkusten kilinää, he kuuntelivat sitä. "Kunhan vain ei viimeinen ajuri ajaisi matkoihinsa", sanoi Ragni, "nyt on jo myöhä." Hän tarjosi Kallemille käsivartensa ja he läksivät astumaan. Mutta ei täälläkään ollut juuri hyvä kulkea, lumi oli kovaksi poljettu, mutta käytävät olivat kuitenkin hiekoitetut. He astelivat nyt nopeammin ja vähitellen yhä turvallisempina. "Jumalan kiitos!" sanoi Ragni päästäen rinnastaan syvän helpoituksen huokauksen, kuin olisi hän pelastunut Jäämeren kauhuista. Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun kaatua keikahti käytävälle pitkin pituuttaan. He olivat tulleet petolliselle paikalle, siihen oli kaadettu vettä, joka sitten oli jäätynyt. Hän luiskahti Kallemin jalkaa vasten, niin että hänkin keikahti kumoon, — ja kaatui Ragnin päälle. Hänen sydämensä yltäkylläisyydestä pääsi kirous, hän hypähti jälleen ylös auttaakseen Ragnia, — mutta tämä lepäsi liikkumattomana, silmät ummessa.
Jääkylmä väristys kulki läpi Kallemin ruumiin. Aivotärähdyskö? Hän nosti Ragnin polveaan vasten, veti hampaillaan kintaan kädestään ja avasi puvun Ragnin leuan alta. Ragnin kädet riippuivat velttoina alas ja kasvonsa olivat kalmankalpeat. Kallem avasi hänen viittansa, jotta raitis ilma pääsisi vapaasti vaikuttamaan. Mutta silloinpa Ragni jo liikahti. "Ragni!" hän kuiskasi, "Ragni!" — hän kumartui lähemmäksi häntä: "Rakas, kulta Ragni! Anna minulle anteeksi!" Ragni avasi silmänsä, "kuuletko, anna minulle anteeksi?" Puna levisi Ragnin poskille ja hän ojensi kättään tavoittaakseen viittaa, joka oli avoinna. Hän oli sen siis tuntenut, ja ainoastaan pelästyksestä mennyt tiedottomaksi. Kallem ei voinut enää hillitä iloaan, hän kohotti Ragnin päätä ja suuteli häntä yhden, kaksi, kolme kertaa: "Oh, miten sinua rakastan, rakastan", hän kuiskasi ja suuteli taas. Kallem tunsi, että Ragni tahtoi nousta ylös, ja heti hän nosti hänet seisomaan. Mutta Ragni ei jaksanut seistä yksin, olipa vähällä kaatua uudelleen. Kallem talutti hänet aivan talon edustalle puutarhan aitauksen viereen. Ragni tarttui aitaan ja nojautui sitä vasten, aivan kuin ei olisi voinut pitää itseään pystyssä. Kallem päästi hänet irti nähdäkseen, voisiko hän seistä yksinään. Kyllä hän voi. "Minä juoksen hakemaan hevosta", sanoi Kallem, — ja läksi. Juostessaan hän vasta muisti, että tämän hän olisi voinut tehdä heti matkan alussa, eikä silloin olisi mitään tällaista tapahtunut. — Mutta mahtoikohan siellä olla enää hevosta saatavissa? Jollei siellä sattuisi olemaan, niin hän juoksisi kauemmaksi. Kun Ragni vain jaksaisi seistä, kun vain ei ketään tulisi … hän juoksi, hän laski luikua ja kun hän näki tuolla hevosen, juoksi hän suoraa päätä rekeen ja tahtoi ajurin ajamaan minkä hevonen pääsi, osaamatta sanoa minne. Vasta kun ajuri oli saanut määräyksen, ja reki oli vauhdissa, — hän käsitti, mitä hän oli sanonut ja tehnyt Ragnille, pitäessään häntä sylissään! Hän oli kyllä sen tajunnut koko ajan, mutta vasta nyt hän ymmärsi, mitä oli tehnyt.
"Aja kiireesti! Tuolla hän on, tuolla oikealla! Me kaaduimme, hän loukkasi itsensä. Tuolla, noin!" Hän hyppäsi reestä ja kiiruhti Ragnin luo ajurin kääntäessä hevosta ja ajaessa aivan heidän luoksensa. Ragni nojasi vielä aitausta vasten, mutta puoliksi selin, puoliksi kupeellaan, hän oli sulkenut vaippansa ja vetänyt harson kasvoilleen. Hän ojensi kätensä Kallemia kohti, hän halusi tukea; Kallem tarttui siihen, mutta otti toisella kädellään häntä vyötäisistä kuljettaakseen häntä edellään, sillä Kallem ei halunnut enää kaatua hänen kanssaan. Kaikki kävi hyvin; Kallem auttoi Ragnin rekeen, peitti hänet, maksoi ajurille ja mainitsi osoitteen. Ragni ei pyytänyt häntä mukaansa, ei sanonut jäähyväisiä, ei katsonutkaan häneen. Ragni läksi ajamaan.
Kallem tunsi heti, — että Ragni nyt poistui hänestä — —
Kunnon mieheen ei mikään koske niin kovasti kuin hänen oma tyhmyytensä ja hillitsemättömyytensä. Kallem kuleksi sinä yönä tunnittain katuja ja hiipi kotiin kuin lyöty koira. Seuraavana aamuna hän ei uskaltanut kysyä piialta, mutta iltasella kertoi piika kysymättäkin, että rouva ei ollut terve; rouva oli hiukan pahoinvoipa ja lepäsi vielä sängyssä, oli sentään paranemaan päin. Marin tietoisa hymy synnytti hänessä kiusallista harmia. Tyttö oli vielä niinkin hävytön, että uskalsi katsella häntä tutkivasti. Seuraavana päivänä täytyi Kallemin kuitenkin myöntyä kysymään rouvan vointia. Kyllä, rouva oli ylhäällä ja aivan terve. Mutta Kallem ei sinä päivänä eikä vielä seuraavanakaan nähnyt edes vilaukselta Ragnia eikä kuullut edes lastenkaan ääniä. Ragni ei myöskään soittanut iltasella, vaikka Kallem juuri sitä varten oli jäänyt kotiin. Ei Ragni kulkenut itse eikä lapsetkaan enää eteisen kautta ulos, he kulkivat kyökin kautta. Hän ei tavannut häntä koskaan. Ragni valitsi uusia teitä itselleen.
Tähän saakka hänen rakkautensa oli ollut salaista onnea, täynnä lukuisia suunnitelmia. Nyt oli hän väkivallalla murtautunut pyhättöön, ja loppumaton uinailu, hyödytön mietiskely valtasi hänen valoisat päivänsä ja hänen rauhaisat yönsä. Hän muisteli kaikkea, mitä oli tapahtunut ja tunsi aina silloin vihlovaa itsekidutusta. Hän halveksi itseään, heittäytyi suin päin hummaukseen ja halveksi sen jälkeen vielä enemmän itseään. Siitä hetkestä saakka, kun oli huulillaan koskettanut Ragnin huulia, kun oli kuiskannut nuo häväistyksen sanat hänen korvaansa, tuntui siltä kuin olisi Ragnin kuva verhoutunut harsoihin. Hän ei nähnyt enää tuota puhdasta kyyhkynvalkoista, musikaalista suloa ja avuttomuutta, — hän näki vain naisen, jota hän himoitsi. Mutta hänen luonteessaan oli ivailijan sävyä ja terveyttä siksi paljon, että hän ei halunnut riutua itsekidutuksesta tai tyhmästä kaipuusta, hän tahtoi heti muuttaa asuntoa ja sanoa syyksi vaikka matkalle lähdön. Sen kautta hän luuli pääsevänsä kaikista vaikeuksista, kuten aidan yli kiipeämällä. Hän ei kestänyt enää sitä, että talo oli suljettu hänelle, hän ei sietänyt enää edes piian hävytöntä hymyilyä. Nyt älysi hän yhtäläisyyden hänen ja Rendalenin muutossa! Eihän Rendalenkaan voinut kärsiä edes päivääkään! Eihän se varmaankaan liene tapahtunut samasta syystä? Häneltä pääsi kaikuva nauru: tietysti oli Rendalenin käynyt aivan samoin!