Rendalenin äiti oli ollut kaupungissa ja asunut täällä; silloin oli Ragni ollut usein yhdessä kummankin kanssa, Rendalen ja Ragni olivat soittaneet nelikätisesti. Tätä oli jatkunut vielä äidin lähdön jälkeenkin, — ja he olivat aina soittaneet Rendalenin pianolla, sen hän tiesi kyllä… Tämä yhtäläisyys tuntui hänestä nöyryyttävältä.

Kallem ei tuntenut jalompaa ja hienotunteisempaa luonnetta kuin Rendalenin oli. Hän ei ollut ainakaan mitään tunnustanut. Mutta että Ragni voi häiritä siihen määrin hänenkin rauhaansa, että täytyi muuttaa asuntoa —! Ragnissa siis mahtoi jotain sellaista olla olemassa! Tätä hän piti puolustuksena omalle menettelylleen, ja enempänäkin, hän piti sitä kiihoittavana kiusauksena. Jo samana iltana hän sanoi Marille, että hän matkustaisi pois, joko huomenna tai ylihuomenna, sitä hän ei osannut vielä varmasti sanoa, mutta Mari saisi kysyä, paljoko hän oli velkaa, tietysti hän maksaisi vuokran koko neljännekseltä. Piika katsoi häneen ja arvasi heti, mikä siinä piili: nauroiko hän sille vai oliko hänellä jotain kerrottavaa? — Piika kysyi hiljaisella tavallaan, tahtoiko hän laskun nyt heti. Ei.

Seuraavana päivänä ei muutosta tullut mitään, mutta sen jälkeisenä sen piti tapahtua. Kallem matkustaisi pois pariksi päivää, mutta ensin hän vuokraisi asunnon ja muuttaisi sinne tavaransa. Iltapäivällä hän sen vuokrasi, mutta aivan toiselta puolen kaupunkia. Sitten hän mietiskeli, mitä hän sanoisi syyksi — nimittäin Rendalenille. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että hänen olisi kerrottava hänelle koko totuus, muille taas, että häntä häirittiin paljon hänen nykyisessä asunnossaan, niinkuin asianlaita todellisuudessa olikin. Hän palasi kotiin kello viiden tienoissa, meni makuukamarin oven kautta sisään, otti yllensä viitan ja tohvelit, meni toiseen huoneesen ja heittäytyi sohvalle, johon hän nukkui raskaasen uneen; hän oli kylläkin unen tarpeessa. Piika tuli sisään seitsemän aikaan ja laittoi tulen uuniin, ilman että hän tiesi siitä mitään. Hän heräsi kohta sen jälkeen ja kuuli tulen räiskettä ja huomasi uunista tulevan valon, — siitä hän ymmärsi, että kello oli yli seitsemän. Heti johtui hänen mieleensä Ragni tuolla sisällä. Hänellä oli salainen toivo, että kun Ragni nyt tiesi hänen matkustavan pois, hän saisi vielä kerran kuulla hänen soittavan. Tähän asti oli toivo pettänyt, mutta hän ei voinut olla uskomatta, että hänen lähtönsä koskisi Ragniin. Hän lepäsi nyt ja kuunteli. Menisiköhän hän nyt sisälle Ragnin luo hyvästille, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut? Sytyttäisikö kynttilän? Vai lähtisikö jälleen ulos kävelemään? Hän nousi sohvalta ja tuijotti räiskyvään takkaan. Silloin kuuli hän ovea avattavan eteiseen ja useita ääniä, siellä oli pari ruijalaissävyistä naisen ääntä; siitä hän päätti, että siellä oli ollut kaupunkiin tulleita sukulaisia vieraina. Ruijalaisia saatettiin ovelle saakka, hän kuuli tädin venyttelevää puhetta, kuuli myöskin erään miesäänen, oliko se Ole Tuft? Mutta hänen ääntään, jota hän kuulosti, ei siellä kuulunut. Tavallinen hyvästi-jättö ja ovi suljettiin, sitten kuului taas tädin ääni, sitten Ole Tuftin, se oli todellakin hän, Ole siis oli tullut samalla kun toiset: olivat lähdössä; — sitten ne menivät tädin huoneesen, ovi suljettiin heidän jälkeensä ja samalla sulkeutui myös toinen ovi kauempana. Taas soi ovikello, taas avautuu joku ovi ja sieltä tulevat ulos — molemmat lapset riemuissaan, ne ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen ja tahtovat tulla Kallemin luo, mutta sitä ne eivät saa, ja niitä ajetaan nauraen takaa, ne tavataan ja ovi paiskataan lujasti kiinni heidän jälkeensä. Mutta samalla avataan eteisen ovi, ruijalaisnainen oli unhottanut kalossinsa ja nyt kuuli Kallem Ragnin äänen, joka lupasi lähteä hakemaan valoa, sillä eteisessä oli aivan pimeä, mutta ruijalainen ääni sen kielsi. Täällä ne olivatkin kalossit, aivan oven vieressä, mutta ne eivät tahtoneet mennä jalkaan, ne olivat "u—uudet!" No niin! Nyt ne olivat jalassa! Taaskin suloiset "hyvästi, hyvästi!" ja vastaukseksi "tervetuloa perjantaina!" Ragni se oli, joka nämä viimeiset sanat lausui. Erehtyikö Kallem — vai kuuluiko se vaaraa aavistavan tuskanhuudolta —? Eihän se ollut Ragnin tavallinen ääni? Puhuiko Ragni tahtomattaankin hänestä? Hän ponnahti ylös ja oli ovella, ennenkuin Ragni ennätti sulkea eteisen oven. Jos hän nyt avaisi, seisoisivat he kasvot vastatusten. Avaisikohan hän —? Hän kuunteli kuin odottaen merkkiä. Hän ei kuullut Ragnin poistuvan, kenties hän oli siellä oven takana? Hänen sydämensä jyskytti ankarasti, mutta käsi oli hiirenhiljaa oven rivassa, — äänettömästi hän aukaisi sen. Hän oli tuijottanut takkavalkeaan ja senvuoksi oli hänestä eteisessä pilkkoisen pimeä. Hän tunnusteli pitkin seiniä ovelle päin, tunsi eteisen lukon; tunnusteli eteenpäin, mutta siellä ei ollut ketään. Olisikohan Ragnikin mennyt ulos? Ei, hänhän oli sanonut ja pyytänyt tulemaan perjantaina. Kuinka hän ei voinut kuulla hänen poistumistaan? Eikä hänen oven avaustaan? Ragni siis oli täällä eteisessä.

Sydän löi kuuluvasti, mutta eteenpäin hänen täytyi. Nyt hän sipui vaatteita, häntä värisytti, mutta hän palasi taas järkiinsä, sillä vaatteissa ei ollut ketään. Nyt rykäsi joku sisällä, se oli Kule, sitten kuului rupatusta kyökissä tai ruokasalissa, ne olivat lapset. Hän seisoi hiljaa kuin rosvo kuullessaan nuo säännöllisen elämän turvalliset äänet. Hänen ei olisi pitänyt tähän ryhtyä. Tuolta kuului tädin pitkäveteiset kysymykset ja Olen selvät vastaukset, hän kuuli heidän äänensä, mutta ei eroittanut sanoja. Olikohan Ragni eteisessä? Hän voi ehkä olla jotain etsimässä ja seisoi nyt pelästyneenä nähdessään Kallemin. Jos hän menisi etemmäksi, voisi hän säikäyttää hänet, niin että Ragni hyökkäisi lähimmälle ovelle ja avaisi sen. Silloin hän seisoisi siinä kirkkaassa valossa! — — —

Ei, Ragni oli siihen liian pelkuri. Taas muutama askel eteenpäin. Hän kulki tohveleissa, joiden ääntä tuskin kuului, mutta hän jo toivoi, että Ragni ei olisi siellä. Lapset rupattelivat aivan eteisen takana, heidän puhelunsa kuului nyt niin selvästi, hän tuli heitä lähemmäksi, hän oli näkevinään ne polvillaan istumassa kummatkin tuolillaan ja rakentamassa taloja pöydälle. Häntä hävetti, mitä hän oikeastaan tahtoi? Kysyessään tätä itseltään hän kulki yhä etemmäksi, tunnusteli kummaltakin seinältä, kosketti vaippaa ja saalia, hapuili ovenpeiliä ja ikkunaa, joka häämöitti hänen edessään. Vaunut ajoivat ohi, vähän sen jälkeen kuului kulkusten helinää, tällaisella kelirikolla käytettiin sekä vaunuja että rekeä. Jotain putosi kyökissä, Kule rykäsi taaskin, hänestä mahtoi aika tuntua pitkältä, hänhän ei tarvinnut valoakaan! Lastenkamarin ja kyökin välillä oli ovi varmaankin avoinna, sillä nyt olivat lapset siellä kysymässä, mikä oli särkynyt. Kuului ruijalaistytön äänekäs, mitä ystävällisimmällä äänellä lausuttu vastaus, "te—ee—vati" oli särkynyt, se oli luiskahtanut "hy — yllyltä". — Eteenpäin yhä. Jos Ragni oli täällä, niin seisoi hän perimmässä pohjukassa. Kuinka Ragni mahtoikin olla peloissaan! Mitä mahtoi hän ajatella Kallemista! Jos Kallem nyt kääntyisi takaisin, näyttäisi hän varkaalta, joka ei onnistunut yrityksessään. Nyt saattoi hän nähdä hiukan tässä ikkunan vieressä, mutta ei etäälle, ei pienintäkään valoviirua näkynyt ovien ylä- eikä alapuolelta, eikä avaimenreijistäkään, eikä edes tältäkään, juuri hänen edessään olevan lastenkamarin ovelta. Eiköhän Ragni seisonutkin tuossa? Se oli vain kuvittelua, kyllä hän hänet siitä voisi huomata.

Ehkäpä hän oli mennyt käytävään, josta pääsi tädin huoneesen? Tai seisoi hän aivan Kallemin oven poskessa? Tai hän aivan yksinkertaisesti oli eteiseen tullessaan jättänyt joko lasten kamariin tai Kulen huoneesen menevän oven auki ja mennessään sen sulkenut samalla kertaa kuin Kallem aukaisi omansa? Ja nyt hän ehkä istui siellä sisällä uneksimassa? Kallem tuli siitä melkein vakuutetuksi, sillä hän toivoi sitä. Mutta meni sentään etemmäksi. Nyt oli hän vihdoinkin aivan oven luona, hän kuuli lasten puhelua ja ruijalaistytön askartelua kyökissä vasemmalla. Nyt kääntyi hän takaisin ja häneltä pääsi helpoituksen huokaus. Käsillään hapuillen eteensä hän läksi menemään takaisin nopeammin kuin oli tullut. Silloin tapasi hänen kätensä lämpöiseen käsivarteen. Hän vavahti, väristys kulki läpi hänen ruumiinsa, silmänsä säkenöivät. Hän pysähtyi. Mutta tuo käsivarsi tuskin liikahti ja silloin palasi rohkeus häneen jälleen. Hän antoi kätensä hitaasti liukua alas Ragnin vyötäisille. Se tuntui niin lämpimältä ja pehmoiselta; Ragni seisoi hiljaa, mutta hänenkin ruumiinsa vavahteli. Kallem veti hänet likemmäksi itseään, toisella kädellään hän tarttui hänen käteensä ja puristi sitä, myöskin se vapisi. Ja nyt he hiipustivat askel askeleelta eteenpäin. Ragni kulki vastustamatta, joskaan ei aivan mielellään. Kallem kuuli juuri omat askeleensa, mutta ei Ragnin; lapset puhelivat hiljaa. Kulen ja tädin huoneessa oltiin nyt aivan hiljaa. Kallemin oven raosta kuulsi heikko valoviiru, he saapuivat sen luo, Kallem aukaisi hiljaa oven ja tahtoi viedä Ragnin kamariinsa, mutta siinäpä Ragni seisahtuikin ja tahtoi vetää kätensä pois. Kallem kuuli hänen hengityksensä, näki hänen kalpeat kasvonsa siinä viedessään häntä varovasti kynnykselle ja sen yli, ovea vetäsi hän jälkeensä tulemaan kiinni. Nyt päästi hän hänet irti voidakseen sulkea oven niin hiljaa kuin mahdollista. Ragni seisoi samassa asennossa, johon Kallem oli hänet jättänyt, selin ja molemmat kädet kasvoillaan. Ja kun Kallem palasi hänen luokseen, purskahti hän itkuun. Kallem otti häntä vyötäisiltä vetääkseen häntä lähemmäksi itseään, mutta silloin muuttui itku nyyhkytykseksi, niin hillittömäksi, niin sydäntäsärkeväksi, että Kallem sillä hetkellä selvisi huumauksestaan ja toisenlaiset ajatukset heräsivät hänessä. Tahtomattaan antoi Ragni viedä itsensä sohvalle, hän itki niin rajusti, että Kallem rupesi kaipaamaan valoa, aivankuin joku olisi tullut sairaaksi. Hän kiiruhtikin sytyttämään lamppua, mutta muisti, että uutimet olivat ensin laskettavat. Hän teki sen, ja pani tulen lamppuun.

Ainoastaan se, joka öin päivin on salannut suruaan, voi itkeä tuolla tavoin. Pöytäkin, jota vastaan Ragni nojautui, vapisi.

Varmaankin oli Kallem satoja kertoja nauranut rakastajille, jotka romaaneissa ja näytelmissä laskeutuvat polvilleen; — nyt työnsi hän pöydän toista päätä hiukan syrjään ja vaipui polvilleen Ragnin eteen aivankuin nöyrin syntinen. Ragnin kasvoja hän halusi nähdä, mutta tämä piti molemmin käsin nenäliinaa niiden edessä. Päänsä, povensa ja olkapäänsä vavahtelivat tuosta rajusta nyyhkytyksestä, Kallem tunsi joka vavahduksen ja rukoili lakkaamatta Ragnia antamaan hänelle anteeksi! Hän ei voinut mitään sille, jonka hän oli tunnustanut siellä jäisellä tiellä. Hän rakasti häntä, he kuuluivat toisilleen. "Oi, elä itke noin", hän rukoili, "minä en voi sitä kestää!" Hän tarttui Ragnin käsiin, istuutui hänen viereensä, painoi hänen päätään rintaansa vasten ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Hän suuteli Ragnin tukkaa, painoi hänen kyynelistä kostuneen poskensa vasten omaansa, mutta Ragni itki siinäkin hillittömästi. Hän tahtoi antaa hänelle lasin viiniä. Ei, ei! — Mutta tämä itku oli hirvittävää. Itkikö hän siksi, että Kallem oli tuonut hänet tänne sisälle huoneesen? Kallem oli kaivannut Ragnia niin kovin, että ei voinut hillitä itseään, kun kuuli hänen olevan käytävässä. Ei suinkaan Ragni tahtonut, että hän matkustaisi heittämättä hyvästiä? Eikä koskaan enää näkisi häntä? Ragni vain pudisti päätään, irroittautui hänestä ja heittäysi pöytää vasten itkemään entistä rajummin. "Tahdotko, etten muuttaisi?" kysyi Kallem, mutta Ragni ei sitä kuullut. Kallem antoi hänen itkeä itkunsa loppuun, vasta jonkun ajan kuluttua kumartui hän hänen ylitsensä ja virkkoi: "Minä teen aivan niinkuin sinä tahdot." Silloin kohotti Ragni päätään ja painoi sen hänen rintaansa vasten. Kallem kiersi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen ja siinä syleilyssä Kallem tunsi, että Ragni otti tämän kauniimmin ja syvemmin kuin hän itse.

Samassa kuului askeleita oven takaa ja se aukeni, piika toi illallista. Kallem päästi säpsähtäen Ragnin irti ja nousi seisomaan, mutta Ragni painausi jälleen pöytää vasten ja nyyhkytti. Piika asetti tarjottimen varovasti siihen päähän pöytää, joka oli vapaana, nostettuaan ensin yhtä varovasti lampun syrjään. Kasvoillaan oli punastus eikä hän katsonut heihin kumpaiseenkaan, mutta se iänikuinen hymyily niissä asuskeli ja se sanoi selvästi: tätä olen jo kauan odottanut! Niin ihmeellisesti eri tavalla voidaan samaa asiaa katsoa, että Kallem näki nyt keskellä äänettömyyttä siinä veitikkamaista iloa. Hiljaa oli tyttö tullut huoneesen ja hiljaa hän poistui ja sulki oven jälestään yhtä äänettömästi kuin hän itsekin äsken.

"Mutta herrajumala, Ragni!" virkkoi Kallem. Ragni ei vastannut, sanathan voivat niin vähän ilmaista, surunsa valtasi hänet kokonaan. Kallem istahti jälleen hänen viereensä ja painoi hänet uudelleen rintaansa vasten, silloin lausui Ragni: "Voi, miten minä olen onneton!" — ja nämä olivatkin ainoat sanat, jotka hän täällä lausui. Kallem ei voinut vastata mitään, joka ei hänestä itsestään olisi ollut tyhmää. Hän koetti kyllä hyväilyillään lohduttaa häntä, mutta Ragni vain irroittautui niistä ja tahtoi mennä. Kallem ei tuntenut voivansa pidättää häntä, vaan saattoi häntä ovelle. Ennenkuin avasi sen, kääntyi Ragni Kallemia kohden niin tuskaisen antautuvasti kuin olisi kuoleman hetki ollut käsissä. Kallem sammutti lampun ja hiipi hiljaa ovesta ulos.