Mutta samassa kun hän sulki oven jälestään, lankesi häneen himmeä valo, se tuli solasesta, joka vei tädin huoneesen. Sillä samalla hetkellä aukeni tädin ovi ja hän itse seisoi sen edessä, — Ragnin säikähtyneissä silmissä suurena kuin pystyyn nostettu valas. Tietysti — täti oli kuullut Ragnin itkun Kallemin huoneesta ja käsittänyt heti hänen kummallisuutensa näinä viime aikoina. Nyt oli hän vartonut ovensa edessä ja juuri kun Ragni astui ulos Kallemin huoneesta, avasi hän ovensa, niin että valo lankesi tulijata vastaan. Täti ojensi kätensä häntä kohden, se merkitsi samaa kuin: "tätä tietä, lapseni!" Ragni tuli ja täti antoi hänen mennä ohitsensa sisään. Eikä täti ollut yksin. Kallemin huoneen viereistä seinää vasten oli sohva, sen nurkasta kohosi kookas, vaaleaverinen ja lempeäkatseinen mies, se oli Ole Tuft. Hän se oli ensin kuullutkin Ragnin itkun ja käynyt myös heidän ovensa takana. Ragni vaipui tuolille sohvan ja oven välillä.
* * * * *
Seuraavan päivän lepäsi Ragni vuoteellaan. Mutta ennen kaupungille lähtöään sai Kallem häneltä kirjelipun, jossa hän ilmoitti, että täti oli kuullut hänen itkunsa, samoin kandidaatti Tuft, joka oli käynyt myöskin oven ulkopuolella kuuntelemassa. Enempää siinä ei ollut, tosin kyllä, aivan alareunassa melkein näkymättömillä kirjaimilla: "ei koskaan enää."
Keskellä pelon kauhua, joka nyt valtasi Kalleminkin, olivat hänestä nuo sanat "ei koskaan enää" niin sydämeen käypiä, että ne täyttivät hänen silmänsä kyyneleillä, mutta myöskin hänen rintansa rohkeudella. Nyt täytyi jotakin tehdä! Täti ja Ole Tuft olivat kuulustelleet Ragnia! Sitä hän ei ollut kuullut, se oli kai tapahtunut hiljaisella äänellä tai jossakin toisessa huoneessa. Ragni, Ragni parka!
Kallemin rinnassa riehui nyt mitä syvin sääli ja suurin harmi, pelko, kostonhimo, rajaton rakkaus, pettymys ja raivo!
Hän pukeutui ja riensi kadulle. Minne? Ole Tuftin luo, tuon kirotun hurskailijan, joka sekaantui hänen asioihinsa! Olipa vielä vakoilija ja ilmiantaja? Mitä hittoa hän tahtoi? Mikä oli hänellä tarkoituksena? Oliko tämäkin "Jumalan teillä" kulkemista? Tirkistellä avaimen reijistä ja väijyä ovilla? Se mies oli "Jumalan teillä" riistänyt häneltä sisaren, ryöstäisikö hän nyt häneltä rakkaudenkin? Minkävuoksi hän ei tullut hänen itsensä luo? Miksi hän kertoi sen juuri tädille?
Kallemilla oli ääretön halu mennä hänen luokseen ja löylyttää häntä, lyödä hänet puolikuoliaaksi. Jumalavita, sen hän ansaitsisi? Hän kääntyi todellakin menemään sinnepäin, mutta silloin oli hän näkevinään sisarensa suuret silmät, jotka katsoivat terävästi häneen. Niin, ne katsoivat, ja minne päin hän kääntyikin, aina kohtasi hän edessään nuo syvät silmät. Ja sitten oli hän tuntevinaan hänen poskensa vasten omaansa aivankuin silloin lähtöiltana. Lopputulos oli, että hän kulki Olen asunnon ohitse. — Mutta täten hän oli tullut lähelle entistä asuntoaan ja hänen mieleensä johtui Rendalen. Hänen luokseen hän menisikin! Hän ei salaisi häneltä mitään, hänestä oli suurinta onnea saada kertoa Rendalenille kaikki. Vähän matkan päässä hän näki portista tulevan jonkun kadulle. Olisikohan se —? Ole Tuft! Hän juuri, senkin roisto!… Kallemin sisässä kiehui, mutta Tuft läksi toiselle suunnalle eikä huomannut lankomiestään. Kallem ei tuntenut Tuftia sellaisena kuin hän nyt oli. Jos hän olisi tuntenut, niin olisi hän käsittänyt, että hänellä oli nyt kysymyksessä kahden sielun pelastaminen perikadosta. Näiden kahden kalliin sielun puolesta oli Ole Tuft nyt kuumeentapaisessa tuskassa ja huusi apua, hän ei ennen saanut rauhaa eikä lepoa. Itse mennä Kallemin luo, — niin siinä oli omat vaaransa, ja siitä ei luultavasti olisi mitään hyötyä. Tässä täytyi toisten käydä asiaan käsiksi. Jos Kallem olisi tämän aavistanut, niin olisi hän — sen sijaan että nyt meni Rendalenin luo — seurannut Tuftia kotiin ja lyönyt häntä, siksi kuin Tuft ei olisi paikaltaan liikahtanut!
Mutta kaikeksi onneksi hän ei aavistanut mitään sellaista ja hän soitti Rendalenin ovikelloa — hautoen mielessään, mitä hän olisi sanova. Rendalen avasi aivan samassa oven, sillä hän oli juuri lähdössä ulos, hänellä oli hattu päässä ja päällysnuttu käsivarrella, kaikin puolin mitä huolellisimmin puettuna. Nähdessään Kallemin edessään hän nosti päätään kuin hevonen, joka äkkää vihollisen. "Sinäkö siinä?" hän huudahti. Kallem katsahti häneen kummastellen ja pujahti nopeasti sisään. Rendalen sulki oven, vieläpä lukitsi sen ja viskasi pois päällystakin ja lakin. "Minä olin juuri lähdössä sinun luoksesi!" hän kähisi, hänen kasvonsa olivat kesakkojen väliltä liidunvalkeat, ohuet huulet olivat lujasti yhteen puristettuina ja harmaat, pienet silmät säkenöivät. Hän puristi leveät, lyhyet taistelijakätensä nyrkiksi, niin että ne tärisivät valkeina. Hänen punainen pysty tukkansa näytti säihkyvän kilpaa silmien kanssa, tuo kauhea persoonallinen voima tuossa miehessä synnytti Kallemissa levottomuutta ja pelkoa. "Mitä saakelia tämä on?" Rendalen vastasi rajatonta raivoansa hilliten: "Tuft on ollut täällä ja kertonut kaikki. — Niin, minä näen, että sinä kalpenet." Hän astui lähemmäksi: "Rouva Kule oli viattomin olento koko maailmassa, — senkin lurjus!" Hänen äänensä vapisi.
"Mutta, kuulehan nyt!" sanoi Kallem kylmästi. Toinen ei voinut itseänsä hillitä ja keskeytti: "Luuletko, ettei asia minuun koske? Sellainen koskee kaikkiin! Ja tiedätkös, minkävuoksi minä muutin? Luuletko sinä, ettei minulla ole valtaa ihmiseen yhtä paljon kuin sinulla? Sinä kurja, kirottu konna!" Nämä erityisellä äänenpainolla lausutut sanat kuuluivat rajulta huudolta, vaikka hän lausui ne hiljemmin kuin edelliset. Sellainen raivo ja sellainen pilkka on tarttuvaa.
"No, elähän ole mustasukkainen, poika!" huudahti Kallem. Vaikka sangollinen verta olisi kaadettu Rendalenin päälle, ei hän olisi voinut tulla punaisemmaksi kuin nyt. Mutta samalla hän lävähti jo kalpeaksi. Hän koetti turhaan saada sanaa suustaan, mutta kun ei sitä voinut, meni hän aivan Kallemin nenän eteen, iski säkenöivän katseensa häneen ja änkytti: "Minulla on, on … ääretön halu lyödä sinua!"