"Lyö vaan!" sanoi Kallem ja ojensihe vastarintaan. Heti nämä pilkkaavat sanat kuultuaan Rendalen iskeä sivautti oikealla kädellään. Mutta Kallem kumartui ja lyönti suhahti sivu. Ärtyneenä iski Rendalen uudelleen, mutta Kallem väisti sen nokkelasti nytkin. "Oletko sinä tullut hulluksi?" hän huusi kovalla äänellä.

Aivankuin joku olisi häneen takaapäin tarttunut, pysähtyi Rendalen ja hänen raivonsa alkoi masentua. Kalpeana ja jäykkänä hän tuijotti eteensä, kunnes hän kooten kaiken tahdonlujuutensa kääntyi ympäri ja asteli verkalleen ikkunan luo, seisahtui sen eteen ja jäi katsomaan avaruuteen. Hän hengitti niin kiivaasti, että Kallem luuli hänen saavan halvauksen. Kallem itse seisoi liikkumattomana paikallaan, sillä siksi kuohuksissa hänkin oli, ettei voinut mennä Rendalenin luo. Rendalen oli hänelle arvoitus, äsken juuri mitä nurjimman kiihtymyksen vallassa ja nyt kuin tajuttomaksi lyötynä. Hengitys kuului yli huoneen, muuten oli siellä hiljaista, hänen kasvonsa olivat niin onnettoman näköiset, niin uskomattoman onnettomat. Mitä kummaa tämä oikeastaan merkitsi? Kallem katsoi toveriinsa ja hänessä heräsi entinen hyväntahtoisuus. Ilman mitään sen enempää hän meni ikkunan luo ja jäi siihen seisomaan, hänkin. "Ei sinun tarvitse tätä ottaa niin kovasti", hän sanoi, "eihän asiat ole niin hullusti kuin ehkä sinä luulet." Toinen ei vastannut, kenties hän ei sitä kuullutkaan, hän katseli vain yhäti ulos ikkunasta. Taikka hän ei uskonut häntä, arveli ehkä, että tämä kaikki oli vain pilkkaa. Silloin hymyili Kallem hänelle, — eikä sitä hymyilyä voinut epäillä, se tuli rehellisen ystävän sydämestä. Rendalenin kasvojen sävy ja väri muuttui samalla, hän käänsi päätään. Kallem virkahti iloisesti: "Näetkös, minä en ole hänelle mitään tehnyt." Rendalen ei heti tajunnut sitä, hänen käsityksensä ei voinut heti paikalla muuttua. Mutta kun Kallem tuli yhä lähemmäksi häntä: "Kunniani kautta, minä en ole tehnyt!" niin silloin välähtivät Rendalenin silmät ja hän sulki toverin syliinsä.

Kun he molemmat olivat hyvin liikutetut, oli ystävyys nyt aivan rajaton. Rendalen sai tietää kaikki, aivan tarkalleen, miten se oli tapahtunut ja kuinka he olivat tulleet rakastamaan toisiaan. Se teki Rendaleniin syvällisen vaikutuksen, hän ei voinut eikä tahtonutkaan sitä salata. Sitten vielä Kallem kysyi suoraan, rakastiko Rendalenkin häntä? Silloin Rendalen taas kalpeni ja tuli surulliseksi ja Kallem katui ajattelemattomuuttaan, mutta sitä ei voinut enää korjata. Keskustelu pysähtyi, Rendalen vältti katsoa toveriinsa. Vihdoinkin keksittyään sanottavalleen muodon hän virkkoi: "Minulla ei ole oikeutta rakastaa ketään. Senvuoksi minä muutinkin."

Nämä sanat kulkivat väristyksenä läpi Kallemin ruumiin. Rendalen istui nojaten käsivarsillaan pöytää vasten, käsissään hänellä oli kirja, jota hän lakkaamatta käänteli ja tarkasteli. "Meidän suvussamme on mielenvikaisia … on paljonkin. Minun isäni oli mielisairas. Minä itse … niin, sinä tunnet kyllä minun hillittömyyteni … minä olen aivan sillä rajalla. Samallainen juuri oli isäni. Siksipä, kun sanoit ne sanat … minun hulluudestani, osuitkin oikeaan. Niin sanoi minulle äitinikin, ne olivat hänen sanansa. Minä en voi antaa myöten. En siis myöskään rakkaudessa. — Enkä kuitenkaan ole aina voinut sitä tehdä. Niin, mitäpä minä tunnustuksiani latelemaan. Minä käytän musiikkia sitä tukahduttaakseni, mutta tässä asiassa petti sekin minut. Onpa se tehnyt sen ennenkin." — Hän pani kirjan pois, otti toisen, pani ne päälletysten ja käänteli niitä pöydällä. — Silloin kuuli hän Kallemin puoliksi hymyillen sanovan: "Ja minut sinä valitsit sijaiseksesi?" — "Mitä hittoa minun olisi muutakaan pitänyt tehdä? Pidinhän sinua kunnon miehenä."

* * * * *

Iltapäivällä kirjoitteli Kallem kirjettä apteekkarille, jonka hän toivoi auttavan. Kuta enemmän hän kirjoitti, sitä mahdottomammalta hänestä tuntui saada tuo vanhapoika ja omituinen luonnontutkija käsittämään, mitä oli rakkaus ja kuinka tukalassa asemassa oli Ragni, jonka tähden hän pyysi nyt apua. Hän repi kirjeen palasiksi. Nopeasti päätti hän kääntyä isänsä puoleen. Hänenhän ei tarvinnut enää auttaa Ole Tuftia, kenties hän tahtoisi nyt auttaa jotain toista? Hänen isänsä oli luonteeltaan omituinen, mutta lämminsydäminen mies, joka vihasi kaikkea vääryyttä. Ja sen suurempaa vääryyttä kuin Ragnin kohtalo ei Edvard Kallem tietänyt, hän oli melkein varma siitä, että isänsä oli samaa mieltä. Ja hän kertoi isälle aivan peittelemättä heidän rakkaudestaan, hän lupasi että, jos isä tahtoisi auttaa Ragnia, heidän liittonsa tulisi ikuiseksi. Tästälähin hän ryhtyisi todenteolla harrastamaan opintojaan, hän tahtoisi koettaa saavuttaa etäisimmätkin päämäärät. Ja joskin heidän, kehityksensä tähden, täytyisi viivästää naimisiinmenoaan, — niin odottaisi hän kyllä Ragnia yhtä uskollisesti kuin Ragnikin häntä, tämä oli hänen juhlallinen lupauksensa. Ja hän toivoi, ettei hänen isällään olisi syytä luulla hänen pettävän lupaustaan, vaan pikemminkin ottaisi hänen pyynnöstään vaarin ja auttaisi Ragnia.

Tässä hän ei pettynytkään. Kolme päivää myöhemmin hän sai sähkösanoman, että kaikki oli järjestetty hänen toivomuksiensa mukaan, ensi postissa tulisi apua. Tämä voitonsanoma kädessä hän ryhtyi panemaan omaa ja Rendalenin suunnitelmaa täytäntöön: hommaamaan Ragnia Kallemin serkun luo Madisoniin. Heti kirjoitti hän sinne ja pyysi saada sähkö teitse myöntävän tai kieltävän vastauksen.

Piian avulla, johon Ragni täydellisesti luotti, tapahtui heidän ensimäinen salainen kohtauksensa: tiellä, kaupungin ulkopuolella, ja se kesti vain vähän aikaa, sillä piika oli mukana. Kallem kertoi heti Ragnille, mistä oli kysymys ja miten se voitiin järjestää ja ketä siinä puuhassa oli mukana. Ragni hämmästyi niin kovin, että Kallem luuli olevan aivan mahdotonta päästä pitemmälle, ja lapsia Ragni ei missään nimessä tahtonut jättää. Tämän kohtauksen jälkeen Kallem oli epätoivoissaan ja meni Rendalenille valittamaan asiaa. Tämä ehdotti heti, että lapset saisivat tulla hänen äitinsä luo, hän kirjoittaisi siitä kyllä hänelle. Kun Kallem ensi tapaamalla ilmoitti tämän Ragnille, tuntui Ragni miettivän asiaa, ja nöyrästi hän tunnusti, että niin hyvin hän ei niitä puolestaan osaisi kasvattaa. Mutta sen, mitä hän yhtenä päivänä oli jo puoliksi luvannut, peruutti hän jo toisena. Ja joka kerta kun hän taas oli ollut lasten kanssa yhdessä, oli se tuntunut aina uudelleen hänestä mahdottomalta. Ja kun Ragni joka tapaamalla tuli niin liikutetuksi, että ohikulkijat heihin töllistelivät, eivät he enää voineet tavata toisiaan kadulla. Silloin ei muista yhtymäpaikoista voinut olla puhettakaan kuin joko Rendalenin tai Kallemin luona, mutta Ragni oli jälleen tullut niin araksi, että Kallem alkoi epäillä, tokko hän suostuisi ollenkaan. Kirjeellisesti selitteli hän asiaa, saipa vielä Marinkin yllyttämään Ragnia ja pyysi Maria seuraamaan mukana. Viimein sekin onnistui. Sitten he tapasivat pikaisesti pari kertaa Kallemin huoneessa ja kerran Rendaleninkin luona, mutta aina oli Ragni mielipiteissään sinne tänne hapuileva ja mitä suurimman epätoivon vallassa. Hän kauhistui jo itse matkaakin, ajattele nyt, mennä yksin Amerikaan! Ja yksin New Yorkista Madisoniin, se oli hirveintä kaikista! Mahdotonta, aivan mahdotonta! Mari tahtoi kyllä mielellään lähteä mukaan ja Kallem lupasi hänellekin piletin, mutta millään ehdolla eivät he kumpikin voisi jättää lapsia, ei, oli sulaa vääryyttä edes ajatellakaan sellaista. Senvuoksi päätettiin, että Mari jäisi tänne kotiin, siksi kun lapset olisivat hyvässä turvassa.

Jos Ragni itse lähtisi, niin olisi hänen mentävä laivalle kenenkään tietämättä. Senvuoksi olisi vain välttämättömimmät matkatarpeet ostettavat, mutta valmistukset olisi tehtävä kaikessa hiljaisuudessa. Tässä luuli Kallem taas kohtaavansa vastustusta, mutta Ragni oli vielä niin lapsellinen, että antoi, jo ennenkuin itse matkastakaan oli vielä varmaa päätöstä tehty, narrata itsensä ostamaan matkavaatteita, se huvitti näet häntä kovasti. Kunhan Kallem vain saisi häntä kauan puhutella tai vaikkapa hiukan joka päivä, — mutta Ragni oli kovin varuillaan. Sitten kirjoitti hän kyynärämittaisia kirjeitä, mutta Ragni ei uskaltanut vastata, sillä hän luuli tädin ja ruijalaistytön häntä vahtivan, mutta kun kirjeet uhkuivat täynnänsä Kallemin rakkautta, — ja kun ne myöskin käyttivät rakkauden vilppiä, ne kun näet kiihdyttivät mielikuvitusta, niin vaikuttivat ne enemmän kuin keskinäiset puhelut. Viekkaan Marin ansiota oli se, että kirjeet saapuivat perille, sillä hän voitti kekseliäisyydessä sekä tädin että ruijalaistytön. Näiden neuvottelujen aikana Kallem eli kokonaan sen asian hyväksi. Uutteruus lisää rohkeutta, ja kun sähkösanoma vihdoinkin toi myöntävän vastauksen, heräsi Kallemissa rohkea tuuma. Kaikki piti näet hommata valmiiksi siksi päiväksi, jolloin suuri englantilaislaiva ensi kerran lähtisi, hän ei puhuisi siitä Ragnille itselleenkään mitään, pyysi ainoastaan että Ragni ilmoittaisi lähtevänsä sinä päivänä aikaiseen ulos ja viipyvänsä sillä tiellä kauemman aikaa ja että hän hommaisi myöskin Marille vapautta. Kaksi tuntia ennen laivan lähtöä he tapaisivat toisensa Kallemin huoneessa, siellä oli matkakapineet ja piletti valmiina.

Määräajalla ilmestyi huoneesen Ragni ja Mari. Ragnin matkavarustukset oli viety laivalle jo varhain aamulla ja hevonen tilattu tänne häntä noutamaan. Huoneissa ei mikään muistuttanut matkalle lähtöä, mutta Kallemin vastaanotto herätti Ragnissa pelon, että jotain oli tekeillä. Kallem oli tätä ennen ollut hyvin kainosteleva, — jo senkin vuoksi, että Mari oli ollut mukana, nyt syleili hän Ragnia koko sydämensä hellyydellä ikäänkuin ei olisi tahtonut häntä päästääkään irti. Kallemin tuska ei ottanut mitään lukuun, eikä hän valinnut kiertoteitäkään, vaan Ragnin molemmat kädet omissaan hän kertoi nopeasti, että kapineet olivat jo laivalla, kahden tunnin päästä lähtisi laiva, — ja tässä oli piletti.