Tarkoittiko se häntä, tämä? Mitä hän oli taaskin tehnyt? Vai tulisiko hän pian tekemään jotain? Ennenkin oli selittämätön tuska ollut hänelle varoituksena.

Ei yksinomaan myrsky ollut häntä pelästyttänyt. Vähää ennen sitä oli muuan maallikkosaarnaaja ennustanut, että nyt oli maailman loppu tulossa, kaikki raamatun merkit viittasivat siihen ja Jeremiaan ja Danielin ennustuksista ei muuhun johtopäätökseen voinut tulla. Se herätti niin paljon huomiota, että sanomalehtien täytyi ottaa asia puheeksi ja ilmoittaa, että samaa oli lukemattomia kertoja ennenkin ennustettu ja Jeremiaan ja Danielin ennustuksiin vedottu. Mutta kun hirmumyrsky saapui ja vielä raivokkaampana kuin miesmuistiin sitä ennen ja laivat joutuivat tuuliajolle ja ajautuivat laitureita vasten, ruhjoivat ja itse ruhjoutuivat, ja varsinkin kun yö pimeni ja kaikki lyhdyt sammuivat, … ryskettä kuultiin, mutta ei nähty mitään, komentohuutoja, kirkumista, jyrinää ja pitkällistä valitusta, — entä millainen kauhu sitten kaduilla, kun myrsky lennätti kattoja, talot vapisivat, ikkunat helisivät, kiviä sinkoili ilmassa, ihmisjoukot pakenivat ja kaukaiset hätähuudot lisäsivät kauhistusta, … niin, silloin oli monta, jotka muistivat maallikkosaarnaajan sanat. Siis, Jumala siunatkoon ja varjelkoon, totisesti tämä oli tuomiopäivä, kohta putoisivat tähdetkin maahan. Varsinkin lapset olivat kuolemakseen säikähtäneet. Vanhemmilla ei ollut aikaa istua heidän luonaan, vielä näet maailman viimeisellä hetkellä epäiltiin, olikohan nyt maailman viimeinen päivä käsissä, ja vanhasta tottumuksesta oli varminta pitää loppuun saakka huolta maallisista tarpeista, ihmisten piti pelastaa ja lukita ja juosta ja varoa tulta ja olla joka paikassa mukana. Mutta lapsille he antoivat rukouskirjoja ja virsikirjoja ja pyysivät heitä lukemaan, mitä niissä oli maanjäristyksistä ja muista vaivoista ja viimeisestä tuomiosta kerrottu, he hakivat kiireessä ne kohdatkin heille ja kiiruhtivat pois. Ikäänkuin lapset olisivat nyt voineet lukea!

Mieluummin ne pujahtivat sänkyyn ja vetivät tyynyn päänsä yli, muutamat ottivat koiran tai kissan viereensä: olihan siten turvallisempaa ja he tahtoivat kuolla yhdessä. Mutta useinpa kissa tai koira ei tahtonutkaan kuolla tyynyn alla ja silloin syntyi riita.

Hän, joka nyt tuolla ylimmällä vuoren jyrkänteellä seisoi, oli ollut menehtymäisillään pelosta. Mutta hän oli niitä, joita pelko ajoi paikasta toiseen, huoneesta kadulle, kadulta satamaan ja taas kotiin. Jo kolme eri kertaa hänen isänsä oli häntä hakenut ja sulkenut hänet sisään ja pannut kaikki ovet lukkoon, mutta ulospa hän oli tullut. Tästä hän muutoin ei olisi jäänyt saamatta palkkaansa, sillä ketään poikaa ei pidetty niin kovassa kurissa eikä ketään niin paljon ruoskittu kuin Edvard Kallemia, mutta yhden hyvän toi myrsky mukanaan: sinä yönä ei ruoskittu.

Yö kului, mutta tähdet eivät pudonneet. Tuli päivä ja aurinko oli yhtä kirkas kuin ennenkin, myrsky meni myöskin menojaan ja sen mukana katosivat pelonkin viimeiset jätteet.

Mutta kun se kerran on niinkin voimakkaasti ihmisen mieltä järkyttänyt, niin synnyttää myöhemmin aavistuskin pelkoa. Eikä vain pahoissa unissa, vaan vieläpä päivälläkin, kun luulemme olevamme aivan turvassa, se väijyy mielikuvituksessamme valmiina hyökkäämään päällemme pienimmänkin tavattoman sattuessa, ahdistaa meitä ilkeillä silmillään ja huuruisella hengellään, vieläpä painostaa meitä hulluuteen saakka.

Poika tunsi nyt auringon laskeutuessa ja meren mylviessä pahoja aavistuksia, — ja kohta oli helvetintuska häntä ahdistamassa, viimeisen tuomion kauhut syöksyivät esiin. Hän ei käsittänyt, kuinka hänen päähänsä oli pälkähtänyt tuo onneton ajatus uskaltaa tänne ylös ja vielä yksin! Hän seisoi lamautuneena, hän ei uskaltanut jalkaansakaan liikauttaa, se ehkä ilmaisisi hänet ja täällähän oli vihaisia voimia ympärillä. Hän rukoili sydämessään äitivainajaansa tulemaan tänne ja jäämään hänen luoksensa, jos nyt kerran viimeinen tuomio oli käsissä ja äiti oli päässyt taivaaseen. Sisaren luokse äidin ei tarvitsisi tulla, sillä sisarellahan oli rehtorin väki turvana, vaan hänen, jota kukaan ei suojellut. —

Kaikki jäi entiselleen. Läntinen taivas vain vaaleni ja itäinen tummeni. Kylmä väri eteni yhä kauemmas ja sai ylivallan, se toi mukanaan tasaisempaa suuruutta ja yhtenäisyyden varmuutta. Vähitellen hän sai niin paljon rohkeutta, että uskalsi hengittää vapaammin — ensin koetteeksi ja sitten syvään, useita kertoja. Sitten hän alkoi liikkua, hiljaa ja huomiota herättämättä ja peläten, että niissä näkymättömissä hengissä, jotka häntä uhkasivat, voisi syntyä epäilyksiä. Hiljaa hiipi hän lähemmäksi alasmenopaikkaa, pois jyrkänteeltä. Tämä ei ollut mitään pakoa, kaukana siitä! Hän ei oikeastaan tiennyt, pitikö hänen lähteä, hän tahtoi vain koettaa, hän tulisi kyllä mielellään takaisin. Mutta alasmeno täältä oli vaarallista ja oikeastaan sen olisi pitänyt tapahtua ennen pimeän tuloa; tänään tulikin niin aikaisin pimeä. Kunpa vain pääsisi polulle, joka tämän vuoren kautta kulki tuonne alhaalle kalastajamajoille, niin silloin ei olisi mitään vaaraa. Mutta täällä —, oh, varovasti, varovasti, pienenpieni askel vain, pieni, hyvin pieni vielä. Vain koetteeksi; hän kyllä tulisi takaisin.

Kun hän tällä tavoin oli kulkenut vaarallisimman tien ja seisoi kukkulan takana turvassa noilta voimilta, joiden kanssa hän oli käräjiä käynyt, niin — silloinpa hän pettikin ne kokonaan. Pitkin harppauksin läksi hän rientämään rinnettä alas. Hän hyppäili kiveltä kivelle, — kunnes hän äkkiä huomasi hatun vilahtelevan tuolla alhaalla, oh, niin kaukana siellä, että silmä tuskin taisi sen eroittaa. Silmänräpäyksessä hän pysähtyi! Pako ja pelko ja kaikki entinen haihtui sillä hetkellä hänen mielestään, ei pieninkään ajatus liikkunut enää sinne päin. Nyt oli hänen vuoronsa peloittaa, tuota poikaa hän koko ajan oli odottanutkin. Edvardin liikkeet, katse ja ryhti osoitti, miten iloisenvarma hän oli pian tapaavansa hänet parin askeleen päässä. Nytpä hän varokoon itseään!

Toinen tuli mitään pahaa aavistamatta, asteli ylöspäin. Verkalleen ja ikäänkuin nauttien vapaudestaan ja yksinäisyydestään hän nousi rinnettä ylös, kohta kuului jo hänen raskas astuntansa, korkorautojen kilahdukset kiviä vasten.