Hän oli kaunisvartaloinen poika, vaaleaverinen ja ehkäpä vuotta vanhempi häntä, joka odotti. Hän oli väljässä sarkapuvussa, villahuivi kaulassa ja kintaat kädessä. Hän kantoi siniseksi maalattua ja vaaleankeltaisilla ruusuilla kirjaeltua arkkua, jollaisia tavallisesti maaseudulla käytetään.
Suuri salaisuus oli nyt tulemaisillaan ilmi. Monta päivää oli koulussa oltu jännityksessä, kenen kanssa, milloin ja miten se kohtaus tapahtuisi, joka nyt oli tulossa, — se ratkaisun hetki oli nyt käsissä, jolloin Ole Tuft olisi vihdoinkin pakoitettu koulun ankaran järjestysmiehen edessä tunnustamaan, missä hän iltapäivin ja illoin oleskeli ja mitä hän silloin hommaili.
Ole Tuft oli varakkaan rannikkotalonpojan ainoa poika. Hänen isänsä, joka oli kuollut jo vuosi sitten, oli ollut kuuluisin maallikkosaarnaaja maan läntisillä seuduilla ja oli jo aikaisin määrännyt, että pojasta piti tuleman pappi ja siinä tarkoituksessa oli pannut hänet latinakouluun. Ole oli lahjakas, ahkera ja kunnioitti opettajiaan ja siksipä saavuttikin hän heidän ehdottoman suosionsa.
Mutta ei ole koiraa vain karvoihin katsominen. Tämä tottelevainen ja kiltti poika oli jo jonkun aikaa ollut poissa toveriensa iltaleikeistä. Kotonaan hän ei ollut (hän asui tätinsä luona), eikä Schultzien luona, missä hän auttoi kahta lasta läksyjen luvussa, — sen hän toimitti jo heti päivällisen jälkeen, — eikä myöskään rehtorin tai oikeammin hänen kasvattityttärensä Josefine Kallemin, Edvardin sisaren luona, Ole ja hän kun seurustelivat paljon yhdessä. Monesti olivat pojat nähneet hänen menevän sinne sisään, mutta ei tulevan takaisin ja kuitenkin oli Josefine aina yksin, kun he kohta sen jälkeen tulivat häntä tervehtimään vakoilu mielessä. He olivat näet asettaneet vartijoita ulkopuolelle taloa ja tarkastus pantiin toimeen asianmukaisessa järjestyksessä. Koulutaloon asti he voivat siis seurata hänen jälkiään, mutta siellä ne katosivat, — eikä hän maahankaan voinut vajota! Talo tutkittiin päästä päähän, joka soppi, jokainen salaloukko moneen kertaan, Josefine itse johti heitä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, niin, vieläpä pimeälle ullakollekin, alas kellareihin ja huoneisiin, joissa perhe ei itse oleskellut. Ja hän vakuutti kunniasanallaan, että Ole ei ollut siellä, sen saattoivat he muuten itsekin nähdä. Mutta missä kummassa hän sitten oli?
Koulun paras oppilas oli joku päivä sitten voittanut arpajaisista Alexandre Dumas-vanhemman kirjoittaman Les trois mousquetaires, kuvitettuna loistopainoksena, mutta huomattuaan pian, että kirja ei ollut oppineita varten, hän lupasi sen palkinnoksi sille toverille, joka pääsisi perille, missä Ole Tuft iltapäivin ja illoin oleskeli ja mitä hän silloin hommaili. Tästä lupauksesta ihastui Edvard Kallem. Hän oli nimittäin oleskellut Espanjassa aina viime vuoteen saakka, hän luki ranskaa kuin äidinkieltään ja hän oli monesti kuullut, että Kolme muskettisoturia oli hauskin romaani maailmassa. Nyt väijyi hän Kolmea muskettisoturia, eläkööt siis kaikki kolme, nyt olivat ne hänen käsissään!
Hiljaa, aivan hiljaa hiipi hän alas, kunnes saapui polulle; syntipukki olisi siinä tuossa tuokiossa.
Edvard Kallemin pään muodossa oli jotain petolinnun tapaista. Nenänsä muistutti nokkaa, silmissä oli hurjuutta — jo luontaisesti ja myöskin senvuoksi, että niissä oli hiukan uhittelevaakin. Otsa oli jyrkkä ja matala ja sitä ympäröi vaaleanruskea lyhyt tukka. Vilkkaat liikkeet kuvastivat hänen notkeuttansa; hänen olisi nyt seisottava hiljaa, mutta ruumis kumartui, jalat muuttivat paikkaansa, kädet kohosivat ylös, aivan kuin tahtoisi hän seuraavassa silmänräpäyksessä ponnahtaa lentoon.
"Bää!" huusi hän täyttä kurkkua. Tulija säikähti ja oli vähällä pudottaa arkkunsa. "Kas niin, nytpäs sinut tapasin! Nyt ei sinun enää auta vaieta!"
Ole Tuft seisoi kuin kivettyneenä. "Niin, siinä sinä nyt olet! Haha .. haa! — Mitä sinulla on tuossa arkussa?" Ja hän hyökkäsi häneen käsiksi, mutta Ole muutti nopeasti arkun oikeasta vasempaan käteensä ja piti sitä selkänsä takana; Edvardin oli mahdoton sitä saada. "Mitä sinä oikein ajattelet, poika? Luuletko tästä pääseväsi? Tänne arkku!" — "Ei, sitä en sinulle anna!" — "Vai et aio totella? No, silloin menen tuolta alhaalta kysymään." — "Etkä mene!" — "Kyllä, jumalavita, minä teen sen." — "Sinä et tee sitä." — "Minä teen!" Hän läksi heti juoksemaan alas.
"Minä sanon sen sinulle, jos lupaat vaieta!" — "Vaieta? Oletko hullu?" — "Mutta sinun täytyy!" — "Kuinka sellaista voit ajatellakaan? Tänne arkku, tai minä menen!" huusi hän. — "Kyllä, jos lupaat olla kertomatta —?" Kyyneleet nousivat Olen silmiin. "Minä en lupaa mitään. Arkku tänne ja paikalla!" — "Kyllä, mutta mitään hullutusta se ei ole. — Edvard, kuuletko!" — "Jos se ei ole hullutusta, niin voithan sen tuoda tänne! Mutta joutuun!" Tämän piti Ole poikain tavan mukaan puolinaisena lupauksena, hän katsoi rukoilevasti Edvardia silmiin ja sanoi: "Minä käyn tuolla alhaalla senvuoksi … siksi … niin, kyllähän sinä käsität … Jumalan teillä." Viimeiset sanat hän sanoi arkaillen ja purskahti itkuun. — "Jumalan teillä?" kysyi Edvard epävarmasti, hyvin kummastuneena.