Tervehtivien joukossa oli eräs aivan nuori, tuuheatukkainen mies. Hän oli vaaleaverinen, pitkä ja kaunisvartaloinen, hänessä oli jotain hienoa ja kainostelevaa. Kun he katsoivat häneen, punastui hän. "Kas nyt teit sinä valloituksen", kuiskasi Kallem. Samassa tulla köykkysi heidän vastaansa kummallinen mies, pitkä ja kumaraharteinen hän oli, työpaita päällään ja edessään nahkainen esiliina. Tukka oli musta ja pölyä täynnä, kasvot likaiset, vieläpä nokisetkin. Hän kantoi joitain työkaluja hoikkasormisissa käsissään, käsivarret olivat tavattoman pitkät, ne heiluivat kaaressa hänen takanaan, jos ne olisivat hujahtaneet samalla kertaa, olisivat ne tavanneet toisiinsa. Hän kulki paljain päin, lyhyeksi leikattu tukka paljasti koko pään muodon, Otsa ei ollut leveä eikä korkea, mutta tavattoman hyvin muodostunut, kasvot pitkähköt ja poskiluut ulkonevat. Jotain pilkallista välähti hänen jääkylmistä, pienistä silmistään ja yhteen puristetuilta huuliltaan. Nenä oli pieni ja matala ja leuka pitkänlainen. "Mutta katsoppas tuota, Ragni!" kuiskasi Kallem. "Hyi!" vastasi hän. Nyt kulki mies heidän ohitsensa, katsoen tutkivasti heihin. Kallem katsoi taaskin häneen ja kun he olivat sivunneet toisensa, katsoivat he kumpikin taakseen. Eräs vanha vaimo tulla lyyhensi heitä vastaan. "Kuka tuo mies on?" kysyi Kallem. Hän katsahti Kallemiin ja sitten mieheen. "Kukako? Se on Kristen Larssen." — "Onko hän hienotakoja?" — "Mikä?" — "Hienotakoja!" — "On kyllä. Mutta hän on kelloseppä myös — ja pyssyseppä ja vaikka mitä." —
Rantakadun toisella puolen oli aukeata rantaan saakka eikä katua oltu kivitetty. Siellä oli rannassa mätänemässä kaikellaista rojua aivankuin maaseudulla. Koko kaupunki näytti ikäänkuin puolitekoiselta, suuri kartano oli pikku talon vieressä, sitten kivirakennus, sitten puutalo ja kaikki näyttivät kuin kiireessä ja huonoista aineksista tehdyiltä. Talotkaan eivät olleet suorassa linjassa ja kadut olivat ainoastaan siedettävässä kunnossa. Ihmiset, joita he nyt kohtasivat, eivät olleet oikein kaupunkilaisväkeä, eikä liioin enää maalaisiakaan, kauttaaltaan ne olivat "varovaisia ja ystävällisiä" eli kuten Kallem sanoi: — "sellaista keskilajin tavaraa".
Sitten he tulivat torin luo, siitä lähti tie kirkolle, joka seisoi yksinään kummulla, korkeana ja juhlallisena. Täällä he olivat tavanneet Josefinen juuri kun he olivat menossa ylöspäin, sillä tuolla kummulla sijaitsevassa puistossa, kirkon oikealla puolen, oli heidän talonsa ja puutarhansa, täältä he eivät vielä voineet sitä nähdä.
Katu nousi aivan kirkon edustalle ja jatkui edelleen sen molemmin puolitse, oikealle kädelle menevän tien varressa oli heidän talonsa. Lähestyessään kirkkoa he näkivät heidän oman talonsa takaisen puiston ja sairashuonerakennusten kattoja. Vihdoinkin — he astelivat verkalleen ja jännityksessä, virkkamatta sanaakaan — vihdoinkin näkyi tuo suuri puutarha ja heidän talonsa sen keskellä! Se oli sveitsiläiskuosinen puukartano, hiukan liiaksi leveä, ikkunat suuria ja nyt kaikki avoinna. Avokuistista johti portaat hiekoitetulle aukeamalle. Tämän aukeaman vieressä oli kukkatarha ja kauempana vihannestarha, sivustoilla ja alempana kaupungin puolella suuri hedelmäpuutarha. Molemmat omistajat näkivät sen samalla hetkellä. Täällä se siis oli! Kuusi pitkää vuotta he olivat kumpikin puolellaan työskennelleet sen saavuttamiseksi, unelmoineet sitä monenlaiseksi, mutta ei tällaiseksi, sijoittaneet sen jos jonnekin, vaan ei suinkaan tänne. Kaikki unelmat saivat siirtyä nyt tämän tieltä, jonka he nyt näkivät edessään! Kumpikin kääntyi katsomaan maiseman avaruutta ja loistoa, sitten he hymyilivät toisilleen. Kummallista, ettei juuri tällä hetkellä näkynyt niin ihmistä, ei kuulunut niin vähintäkään ääntä, joka olisi muistuttanut mitään läheltä tai kaukaa. Vain he ja heidän kotinsa! Toinen näki kaiken sen, mitä toinenkin, ja oli näkevinään sen vielä selvemmin siksi että toinenkin sen näki. Ragni otti kätensä Kallemin käsivarrelta, meni aidan luo (se oli katajista tehty), kumartui sen välitse ottaakseen muutamia heinänkorsia ja ruohoja, nämä kädessään hän tuli takaisin ja kiinnitti ne Kallemin rintaan. Kallem näki kauempana muutamia vuokkoja, meni sinne, poimi niitä ja toi ne Ragnille. Ragni otti ne ja keräsi lisää. Kun niitä oli paljon yhdessä, näytti se kauniilta.
Talon seinustalla ja pihamaalla oli laatikoita, saapuneita huonekaluja, olkia, sahajauhoja, mattoja. Ragnin suuri flyygeli oli juuri otettu ulos laatikosta ja jalat väännetty kiinni, mutta ei niin ihmistä näkyvissä.
Tuolla oli suuri kyyhkyslakka. "Ajatteles, jos sieltä nyt lentäisi ulos kyyhkysiä! Meillä täytyy olla kyyhkysiä!" — "Ei, mutta ajatteles, jos nyt koira juoksisi meitä vastaan! Koira meidän täytyy hankkia!" — Tällä puolen ei ollut porttia, se oli vasta tuolla puiston ja puutarhan välisen tien varrella. He seisahtuivat tässä ja kääntyivät vielä kerran katsomaan avarata maisemaa. Kentiespä maan rikkaimmassa, valoisimmassa ja iloisimmassa seudussa oli heidän oma kotinsa, kompassin keskus. Ragni kurkotti katsomaan näkyisikö pappila tänne. Ei vähintäkään siitä! Kallem arvasi, mitä Ragnin katse haeskeli, ja hän hymyili. Avonaisten ikkunain kautta kuului työmiesten ääniä huoneista, nyt kuuluivat ne menevän avokuistin portaista meluten ja nauraen, tuolta ne tulivat ja menivät suoraan flyygeliä kohti, huomaamatta noita kahta, jotka kunnaalla seisoivat. Ne lorusivat, koettelivat ja siinä puuhaillessaan melusivat tarpeettomasti niinkuin ainakin outoa työtä tehdessä. Sitten ne kulettivat flyygelin avokuistiin ja heidän askeleensa kuuluivat jälleen sen portailta. Kallem ja Ragni katsahtivat puistoon, siellä oli korkeita, kauniita puita ja runkojen välitse näkyi sairashuone, korkealle kivijalalle rakennettu suuri puurakennus, jossa oli pieniruutuiset ikkunat. Sitten he astuivat portista puutarhaan ja kohti omaa kotiaan.
He kohtasivat ensin pienen ulkorakennuksen, muuten oli talo aivan erillään muista.
Hedelmäpuut olivat juuri täydessä kukassa, niin että mahtoi siellä kaunista olla. Entäs kukkatarha! Ragnilla ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä kuntoon laitettu kukkatarha oli Josefinen työtä, hän iloitsi mielessään siitä, että pääsi itse sitä hoitamaan. Talo oli maalauksen tarpeessa, toinen väri sillä täytyi ollakin kuin tuo kehno keltainen. Heidän talonsa, heidän oma kotinsa! Kallem polki kolmasti jalallaan maata, se oli nyt hänen omaansa. Hän tahtoi heti mennä sisälle, ei, mutta Ragni tahtoi kiiruhtaa ennemmin, ja he juoksivat kuistin portaita ylös. Talo oli pituuteensa ja leveyteensä nähden matalanlainen, katto ulottui pitkälle seinästä ja näytti raskaalta. Mutta se oli hyvä.
Myöskin avokuisti oli epäsuhteellinen, mutta se oli avara ja portaat mukavat.
He astuivat portaita ylös käsikädessä, mutta tässä heitä kohtasi pettymys, lasiovi ei ollutkaan keskellä seinää, vaan aivan salin etelänurkassa. Pian he kuitenkin huomasivat, ettei toisin voinut olla, avokuistin piti olla keskikohdalla taloa, oikealla oli nimittäin vielä kaksi huonetta salin vieressä. Miehet, jotka olivat kantaneet flyygelin sisään, tulivat kaikki heitä vastaan ja ymmärsivät heti, keitä he olivat ja kun Ragni katsoi heihin, otti ensin yksi ja sitten kaikki muut hatun päästään. Kallem tervehti heitä, Ragni vetäytyi syrjään flyygelin luo, joka oli keskellä lattiaa, otti esille avaimen ja aukasi sen, ikäänkuin olisi sitä nyt juuri koeteltava. Eikä hän voinut olla koettamatta, oliko se pysynyt vireessä. Hansikkaat kädessä alkoi hän soittaa Longfellowin "Sweet home'a". Tämän kodin ylistyshymnin ensi sävelten kaikuessa otti Kallem hatun päästään. Toiset tämän nähtyään luulivat, että se oli virsi ja seurasivat esimerkkiä.