"Ja te myöskin, Aase. Joka kerta kun miehenne tahtoo juoda, niin te huudatte. Ja sitten te molemmat rupeatte laulamaan." — "Mutta me emme osaa laulaa." — "Yhdentekevä, te laulatte kumminkin."

4.

Josefine matkusti pois kaupungista. Hän otti poikansa mukaan länsirannikolle nauttimaan merikylpyjä. Hänen miehensä tulisi kohta perästä, hänellä ei ollutkaan sitten papiksi tultuaan vielä ollut virkavapautta. Hän oli heti tutkinnon suoritettuaan tullut tänne apulaiseksi ja saavuttanut siihen määrin seurakunnan luottamuksen, että kun kaupunki kaksi vuotta takaperin eroitettiin maaseurakunnasta, hänet valittiin kaupungin papiksi. Hän oli työskennellyt hartaasti lähes kuusi vuotta, siksipä hän kaipasikin hiukan lepoa. Josefine oli eräänä päivänä veljensä luona, mutta tämä ei sattunut olemaan kotona. Hän oli silloin kertonut lähtevänsä matkalle, sanonut jäähyväiset ja pyytänyt sanomaan veljellensä terveisiä.

Ragnille selvisi heti, että koko matkatuuma oli päätetty yksinomaan senvuoksi, ettei heidän tarvitsisi esitellä häntä tutuilleen, he eivät tahtoneet saada kärsimyksiä hänen tähtensä. Kallemille, joka oli vähemmän epäluuloinen, hän ei virkkanut siitä mitään. Kallem unohti koko suhteen, sillä hänellä oli niin tavattoman paljon työtä ja touhua. Tohtori Kent halusi lähteä ulkomaille ja Kallemin oli hoidettava oman virkansa ohella hänenkin tehtäviään palkkioksi siitä, että hän oli ennen Kallemin tuloa ollut lääkärinä sairashuoneella. Kolmantena lääkärinä paikkakunnalla oli nuori sotilaslääkäri. Hänen nimensä oli Arentz ja hän herätti huomiota tavattoman suuren rintansa vuoksi. Kallem tunsi hänen täsmällisissä tiedoissaan oppikirjan sanat, alussa Kallemia halutti kutsua häntä Niemeyeriksi, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan hänen jalomielisyytensä vuoksi. Kun elämä tuolla maanteillä ja kaduilla alkoi käydä Kallemille sietämättömäksi, tuumi hän ottaa Arentzin apulaisekseen. Jos hän itse tahtoisi olla vapaana, täytyisi hänen järjestää toimintansa toisella tavalla.

Ragni näki hänen hotaisevan kiireesti päivällisensä ja tulevan kotiin vasta illalliselle. Saattoipa hän istua sitten hetkisen Ragnin kanssa avokuistissa tai astella puutarhassa, ja auttaa Ragnia jossakin hommassa, mutta se tapahtui harvoin, — kirjojensa luo hänen täytyi päästä. Olihan se sitten toisenlaista, kun virkatoveri palasi taas kotiin. Kallem halusi nyt voittaa takaisin sen, minkä oli laiminlyönyt ja siksi hän olikin nyt alinomaan joko laboratooriossaan tai virkahuoneessaan. Sinne muutti vihdoin Ragnikin, hän sai oman tuolinsa ja oman kirjahyllynsä, virkahuone muuttui heidän asuinhuoneekseen.

Tuntikausia he lukivat kumpikin kirjaansa ja vaihtoivat tuskin kymmentä sanaa keskenään. Kallem oli syventynyt laajaperäiseen tutkimukseen eikä aavistanut, miltä näytti, kun hän siinä lukemisensa väliaikoina lepäsi pitkin pituuttaan sohvalla ja katsoi vaimoonsa lausumatta sanaakaan, tai, kuten tavallisesti, seisoi ikkunan edessä tuijottaen ulos. Jos hän sattui tulemaan Ragnin eteen, kääntyi hän ympäri ja meni taas ikkunan luo. Hän väitti, että hänen ajatuksensa liikkuivat silloin monta vertaa paremmin kuin muulloin, se tapa oli perintönä hänen isältään.

Koti oli hänen ihastuksensa ja aina hän sinne tullessaan ylisteli sitä. Silloin hän asteli ympäri huoneita, huoletonna ja iloisena kuin pääskynen. Päivällisen jälkeen hän halusi mielellään kuulla musiikkia, mutta ei silloin monestikaan huomannut, mitä Ragni soitti.

Entä Ragni? Joka päivä kiintyi hän yhä lujemmin kotiin ja kotiaskareihin. Miestään hän kutsui taaskin "valkeaksi pashaksi", flyygeliä "saduksi". "Nyt taas yksi satu!" sanoi hän aina soittamaan ruvetessaan ja totutti miehensäkin siihen. Sänkykamaria hän kutsui nimellä: "tähtien keskellä", kyyhkysiä, jotka oli saanut helluntaiksi, nimitti hän "helluntaililjoikseen", Sigridiä "seitsenkätiseksi". Kun hän Kallemin kanssa istui virkahuoneessa lukemassa, tuntui hänestä siltä kuin he purjehtisivat kauas pois, kumpikin omalla purrellaan, kumpikin omaan maahansa. "Mennäänkö nyt sisälle purjehtimaan?" oli hänen tapansa sanoa.

Ragnin taipumukseen käyttää vertauksia oli Kallem tutustunut jo Amerikan-kirjeissä. "Me työskentelemme maailmantunnelin päissä, kumpikin puolellamme ja lähestymme hitaasti toisiamme", oli Ragni kirjoittanut, ja tätä tunnelivertausta oli hän käyttänyt monesti. Vihdoin "he olivat niin lähellä toisiaan, että hän saattoi jo kuulla Kallemin puhelua!" — Höyrylaivoista, "jotka uivat heidän yläpuolellaan" kuljettaen heidän kirjeitään, kirjoitti hän "että niitä toisen kaipaus veti ja toisen työnsi takaa".

Eräänä sateisena iltana heidän istuessaan kuivina kuistin katon alla, sanoi Ragni: "Tällaisilla rakennuksilla pitäisi olla pää." — "Pääkö?" — "Niin, pää siipien välissä niinkuin kiltillä kanalla ainakin." — "Vai niin, vai sillä tavalla!" — "Minusta tuntuu aina siltä kuin olisin kahden siiven alla ja hautuisin." — "Kuule, mikäs siihen oli syynä kun sinä et lapsuudessasi tottunut raamatun vertauksiin?" — "Syynä siihen oli se, että minulla oli isä, joka jutteli minulle lajien synnystä jo kymmenvuotiaana, kasvit, eläimet ja ihmiset kuuluivat samaan perheeseen, — sellainenhan sopi minun luonteelleni! Kun minä sitten sain isäpuolen, joka, pappi kun oli, väitti, että maa ja ihmiset olivat alusta pitäen olleet täydelliset, niin minä en uskonut sitä. Sitäpaitsi oli isäni hiljainen ja kivuloinen mies ja minä rakastin häntä, isäpuoleni oli tulinen ja voimakas, häntä minä pelkäsin."