Mahtoi olla tälle miehelle ääretön työ ja vaiva esiintyä sellaisella varmuudella eikä koskaan tehdä virhettä, joka kerran oli jo oikaistu. Ja mahtoipa hän olla lahjakaskin, sillä hän teki kysymyksiä, jotka olisivat tuottaneet kielentutkijallekin kunniaa. Ragni huomasi kaiken tämän, mutta Kristen Larssen oli hänestä niin äärettömän vastenmielinen. Hän muistutti niin tavattomasti erästä vanhaa apinaa, jonka hän oli nähnyt syövän hopealusikalla. Tuo kuva häilyi alinomaa Ragnin mielessä.
Ragnin jokapäiväisessä elämässä oli yksi huvittava puoli, se oli työskentely palvelustytön kanssa ja heistä tuli tavattoman hyvät ystävät. Ja he olivatkin koko reippaita työskentelemään yhdessä, — Ragni keksi kaikellaista ja toinen taas pani ne toimeen. Ragni työskenteli mielellään ja oli käsistään aika sukkela, palvelustyttö oli taitava ja halusi mielellään oppia. He viihtyivät varsin hyvin toistensa seurassa Pari viikkoa tuon onnistumattoman soittokokeen perästä sanoi Ragni Karl Meekille: "Mitäs luulette? Jos koettaisimme vielä kerran?" — "Ei, kiitoksia, se … se ei luonnista!" vastasi poika kuin puusta pudonneena. — "No, mutta minullapa sattuu olemaan nelikätistä, jota te varmaankin osaatte." Ragni otti nuotit esille, Karl Meek seisoi parin kyynärän päässä ja kurkisti niihin, — punastui ja sipasi nopeasti tukkaansa. "Tunnetteko tämän?" Hän ei vastannut, sehän oli eräs hänen omia kappaleitaan, jolle hän oli antanut nimen "tunturipuro" ja jota hän oli usein siellä huoneessaan soittanut Kallemille. Nyt oli se sovitettu nelikätiseksi, Ragni tahtoi sillä tavoin hyvittää hänet jälleen.
"Tulkaa nyt!" Samassa punaisessa silkkipuvussa, jossa samat pitsit verhosivat pitkiä soittosormia, istui Ragni siinä, samat rinnat, samat kummallisen uinailevat silmät, jotka joskus katsoivat häneen niin, että häntä ihan värisytti. Mutta istuipa hän itsekin uudessa puvussaan Ragnin vieressä ja tukkansa oli nyt leikattu ja hyvässä kunnossa samoinkuin koko hänen olentonsa. Ja tunturipuro riensi hypähdellen Ragnin reippaiden sormien alla, jos hän ei voinut seurata, odotti Ragni häntä. Viimein alkoi se mennä, joskaan ei hyvin, niin kaikissa tapauksissa kuitenkin sillä tavoin, että Ragni lupasi armollisesti vastedes jatkaa harjoituksia.
Karl Meek kumarsi ja aikoi lähteä. "Nyt on sunnuntai", sanoi Ragni, "ei suinkaan teillä ole mitään tekemistä?" — "Ei." — "Eikö mennä kävelemään?" — "Niin, jos rouva Kallem … mennään!"
Nuolen nopeudella riensi hän alas palttoossa ja karvalakissa, Ragni oli heittänyt ylleen kauniin viitan, päässään hänellä oli reipas, ameriikkalainen, sulilla kaunistettu barettilakki.
"Menkäämme tohtoria vastaan." He läksivät. Koko ajan täytyi Ragnin ylläpitää keskustelua ja hän kertoi lumimyrskyistä Amerikan preerioilla ja ikävistä seurauksista, joita ne aiheuttivat ihmisille ja eläimille. Karl Meek näki, miten Ragni sai vähitellen punaa poskilleen, näki myös hänen pienten jalkojensa liikkeet. Oli pilvinen, vaikka ei tosin kylmä lokakuun päivä, pellot olivat mustia ja surullisen näköisiä, lehtiä putoili puista. Mutta Karl Meek ei huomannut lainkaan tätä, hän oli vallan pyörällä siitä, että Ragni tahtoi kävellä hänen kanssaan, Ragni, joka oli hienoin ja musikaalisin nainen, mitä hän oli tavannut. Hän olisi ollut valmis iloisena kiemurtelemaan tomussa ja tuhkassa, ampumaan itsensä pistoolilla tai hyppäämään järveen hänen kunniakseen. Tämä ei ollut mikään kuviteltu nainen, tämä oli rouva Ragni Kallem punaisessa silkkipuvussaan ja yllään pehmoinen viitta, ja päässä tuo sulilla kaunistettu ameriikkalainen barettilakki, — tämä oli se, josta hänen toverinsa haaveilivat. Nuo silmät katsoivat häneen, eikä hän uskaltanut niiden katseeseen vastata. Kaikkien ihmisten nähden kulki rouva Kallem hänen kanssaan ja puheli hänelle. Rupesipa hänkin kertomaan, kun he Amerikan talvesta johtuivat juttelemaan saloseutujen talvesta. Hänen isänsä, pastori Meekin poika Otto, oli tohtori, mutta joutunut kotivävyksi erääsen saloseudun suurimpaan taloon ja eleli siellä talonpojan tapaan. Karl oli käynyt isoisänsä kanssa joen takana tunturimetsien äärettömässä yksinäisyydessä, oli ollut mukana tukin hakkuussa, ansapyydyksiä kokemassa, ja metsästämässä, hän kertoi sellaisista maisemista ja havainnoista, joista Ragnilla ei ollut aavistustakaan. Hän kuvasi teeren ulkonäön, kosinnan, leikin ja kuherruksen niin elävästi, että Ragni kutsuikin häntä sittemmin "teereksi".
He eivät tavanneetkaan Kallemia ja palasivat sentähden samaa tietä takaisin. Uudelleen soittivat he nyt sen nelikätisen kappaleen ja se meni jo paremmin, heidän täytyi harjoitella voidakseen soittaa se jonakin iltana hyvin, kun Kallem istui virkahuoneessaan! Kallem oli korkeinta, mitä Karl Meek tiesi.
Vähitellen sai Ragni "teeren" valtaansa, tottui hänen soikeisiin kasvoihinsa, hänen vaihtelevaan mielialaansa, joka ilmausi milloin uhkuvana ilona, milloin alakuloisuutena, kärsimättömyytenä, nöyränä tottelevaisuutena, lyhyinä ahkeruuden puuskina ja pitkinä dolce far niente-uinailuina, tottuipa myöskin hänen koreilevaan pukeutumishulluuteensa, jossa oli kuitenkin paljon huolimattomuutta. Ragnin mielestä hän oli jo kauniskin ja hänen käteensäkin voi jo tarttua. Ragni auttoi häntä läksyjen luvussa, varsinkin englanninkielessä. Pojan tiedot olivat epätasaiset ja siksipä ehdottikin Kallem, että hän eroaisi koulusta ja ottaisi yksityistunteja niissä aineissa, joissa oli heikoin ja hän kirjoitti siitä heti paikalla Karlen isälle. Siitä lähtien istui sitten Karl suuressa salissa kirjojensa ja kirjoitustensa ääressä, soitti ja luki ja luki ja soitti, — sekä yksin että Ragnin kanssa.
Iltapäivin he tekivät pitkiä kävelymatkoja. Heti kun lumi oli verhonnut maan, — ja se tapahtui tänä vuonna marraskuun alussa —, oli heillä tapana mennä Kallemia vastaan ja kotimatkalla he seisoivat reen kannoilla. Vuonon jäädyttyä he olivat jäällä, ja vieläpä ahkerimpain joukossa. Mutta yhtä urheilua harrastivat Kallem ja Karl kahden, nimittäin käsillään kävelemistä. Mitä suurimmalla vakavuudella nosti tohtori hänen pitkät koipensa ylös ja piti niistä kiinni, toisen koettaessa parastaan, kunnes tämä ei enää jaksanut. Alussa ainoastaan voimisteluhuoneessa, mutta sittemmin myöskin salissa, käytävässä, niin, vieläpä kuistissakin juuri ennen päivällistä ja illallista: "Koivet ylös, poika!" Kylläpä kelpasi Ragnille nauru joka kerta kun poika kaatua rumahti! mutta toivoi kuitenkin, että se kerrankin onnistuisi, — se ei nimittäin onnistunut koskaan: poika oli "liian veltto". Sitten muuttui tämä Karlelle kunnia-asiaksi ja oikeastaan myöskin Ragnille. Ragni näet halusi kovasti, että poika "miehistyisi", hänen veltto olentonsa, hänen taipuvaisuutensa haaveiluun ja kuhnailuun suututti Ragnia, hän sanoi sen pojalle itselleenkin. Mutta poika ei kärsinyt paljoa ja tuli kohta epäkohteliaaksi. Silloin Ragni häntä rankaisi pysymällä hänestä erillään. Vaikka Karl oli aivan masentunut, vaikka hän satoja kertoja lupasi parantaa käytöstään, niin, vaikka hän itkikin, — ei Ragni antanut perään, ja saattoi hänet aivan kuolemantuskaan, kun uhkasi valittaa Kallemille. Hän ei auttanut häntä sanallakaan, joka ei kuulunut oppiaineisiin, hän kieltäytyi lähtemästä kävelyille hänen kanssaan, hän ei ollut häntä näkevinäänkään, — kunnes taas Kallemin läsnäollessa hän puheli, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Näistä heidän jokapäiväisen elämänsä varjopuolista ei Kallemilla ollut vähintäkään aavistusta. Kallem ei seurustellut kenenkään kanssa, siihen ei hänellä ollut aikaa. Ei hän joutanut edes kaikkia sairaitaankaan hoitamaan, jonkavuoksi hän teki toden tuumastaan ja pyysi tohtori Arentzin, tuon nuoren sotilaslääkärin, apulaisekseen. Se tapahtui loppupuolella marraskuuta ja siitä päivästä lähtien hän otti enemmän osaa opetukseen ja kotielämään, joka sen kautta tulikin eheämmäksi.
Karl Meekin isä tuli kaupunkiin heitä kiittämään ja pyytämään tulemaan pojan kanssa salokylään jouluksi. Otto Meek oli pitempi ja tukevampi kuin hänen vanha isänsä, kasvonjuonteet olivat selvemmät, enemmän "bourbonilaiset", mutta kasvojen ilme oli alakuloinen tai pikemminkin synkkämielinen. Kutsumukseen suostuttiin ja Kallem sopi kohta virkatoveriensa kanssa loma-ajasta. Mutta kun lähtöaika läheni, sairastuikin tohtori Kent ja Ragni sai matkustaa yksinään Karlen kanssa, Kallem tulisi jälestäpäin. Ragnille ostettiin matkaturkki, karva-lapikkaat ja jalkapeitto, sitäpaitsi hän oli Karlelta saanut lahjaksi kallisarvoisen karvalakin. Hän muistutti näissä pukimissaan grönlantilaista.