Kallem saattoi heitä asemalle. Ragni oli hiukan itkenyt — erosivathan he ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen. Kun hän jo istui vaunussa ja Kallem seisoi ulkopuolella, tahtoi hän välttämättä palata kotiin jälleen, Kallemin täytyi mennä sisään häntä torumaan. Niinpian kuin suru oli lauhtunut, astui Kallem ulos ja katsahti Karleen, joka istui siellä vaunussa terveenä ja iloisena. "Kuuleppas, sinä rakas teeri, tästälähin minä sinuttelen sinua ja sanon sinua Karleksi, sillä sinä olet kelpo poika!" Silloin hyppäsi Karl alas ja heittäytyi Kallemin kaulaan.
Sitten he läksivät.
Kallem lueskeli eikä hänestä ollut lainkaan ikävää istua rauhassa, viime aikoina olivat ne häirinneet häntä koko lailla. Mutta kolmantena päivänä, joka oli jouluilta, tuntui sentään kurjalta, hän aikoi vallan odottamatta hämmästyttää heitä tulollaan, olihan tohtori Kent jo paranemaan päin. —
Kun hän joulupäivän iltana tuli juuri Kentin luota ja oli menossa sairashuoneelle, huomasi hän jo kaukaa joukon ihmisiä portin edessä. Joku ajoi juuri matkareellä portista ulos, reki oli täynnä olkia ja sänkyvaatteita. Varmaankin oli tuotu joku sairas. Hän kuuli sieltä lapsen itkua. Kukahan oli vahingoittunut! Se oli muurari Andersen, — sama mies, joka uutisrakennukseltaan oli tervehtinyt Kallemia ja rouvaa silloin kun he olivat ensi päivää kaupungissa. Muurari Andersen piti pientä kulkukauppaa talvisin, kun ei ollut muuraustöitä, ja eräällä metsäharjanteella hän oli eksynyt tiestä, kaatuessaan satuttanut itsensä eikä päässyt paikalta liikahtamaan. Sattumalta oli hänet löydetty. Hoitajattarien luota tapasi Kallem hänen surusta masentuneen vaimonsa ja sai tältä kuulla, että hänen ahkera miehensä oli ollut kaupustelumatkoilla aivan nyt jouluun saakka ja oli aikonut oikoteitse tulla kotiin jouluillaksi, sillä Andersen oli niin "kotiarakastava". Mutta hänellä oli huonot silmät, oli liukastunut ja katkaissut jalkansa ja siellä hän oli levännyt voimatta paikaltaan liikahtaa. Sellaista se oli hänen joulunsa ollut. "Me uotettiin ja uotettiin", sanoi hän, "ja entäs lapset sitten!"
Kallem kiiruhti sairaan luo, joka oli nyt sängyssä, lämpimässä huoneessa. Tuota suurikasvuista, ruskeapartaista miestä tuskin saattoi tuntea, silmät olivat sisäänpainuneet, luomet jäykkinä ja turvoksissa. Silmän limakalvo oli tulehtunut; sarveiskalvoa uhkasi tulehdus myöskin ja kun pieninkin valon vilahdus tuotti tuskaa, oli tässä suuri vaara uhkaamassa sairasta. Kasvoissa oli sinipunervia turvonneita läikkiä, kummankin käden sormet olivat valkeat ja tunnottomat, käden selät paisuneet ja täynnä vesirakkoja. Oikea jalka oli pohjeluun yläpäästä poikki ja murto ulottui polvinivelen sisään, haava oli suuri ja luusiru tökötti siitä ulos kuin mikäkin sormi. Tähän verraten olivat kaikki muut jalan kärsimät vauriot vähäpätöisiä.
Andersenin oli vaikea puhua, mutta vähänväliä hän murisi jotain siitä, että jalkaa ei saisi sahata poikki. Kallem vastasi, ettei sitä voisi päättää ennenkuin huomenna päivän valossa, ja auttoi häntä mukavampaan asentoon. Huone tehtiin heti hämäräksi, silmille pantiin boorivesikääreitä ja niiden vaihdosta käskettiin pitämään tarkkaa huolta, kasvot voideltiin öljyllä ja peitettiin hienolla pumpulikerroksella, samoin kädet, jalassa oleva haava puhdistettiin karbolivedellä, pieni vertavuotava valtasuoni sidottiin, haavaan pantiin jodoformia, käärittiin pumpulia ympärille ja lastoitettiin. Jos hän heräisi ja olisi väsynyt, olisi käytettävä naftaa joka toinen tunti ja jos tuskat lisääntyisivät, morfiniruiskutusta.
Tämän jälkeen sairas nukkui ja valitti aina herätessään äärettömiä kipuja — ei niin paljon itse luunmurroskohdalla kuin sääriluussa ja jalkapöydässä, hän oli alituisessa pelossa, että jalka sahattaisiin poikki.
Kello yhdeksän aikaan seuraavana aamuna hän oli Kallemin mielestä kaikin puolin parempi. Ajatuksetkin olivat nyt selvemmät, mutta pyörivät aina jalassa ja sen säästämisessä. Hän tahtoi nähdä hyvää ystäväänsä pappia. Hänen vaimonsa oli läsnä ja lähti heti hakemaan pappia sinne ennenkuin tämä ennättäisi mennä kirkkoon. Sillävälin tarkastettiin sairaan silmiä, ne eivät olleet enää niin turvoksissa, mutta valoa ne eivät vielä sietäneet, käytettiin atropiinia ja vesikääreiden sijaan pantiin kevyttä harsoa. Kun Andersenin vaimo saapui pappi mukanaan, meni Kallem heitä vastaan. Hänen mielestään Andersenin jalka oli ehdottomasti exarticuleerattava, sahattava poikki polven kohdalta, mutta siitä ei sairas saisi toistaiseksi tietää. Vaimo, joka tähän saakka oli ottanut asian jotenkin rauhallisesti, masentui kokonaan, niin ettei Kallem uskaltanut päästää häntä sisälle papin kanssa.
Papista tuntui vaikealta seista sairaan ystävänsä luona tässä hämärässä huoneessa, varsinkin nähdessään tuon vahvan miehen näkönsä kadottaneena, kasvot tuntemattomina, kädet kääreissä, ja kuullessaan hänen: valittavan. Mutta kohta sai hän ihmetellä sairaan mielenlujuutta ja hänen lujaa uskoaan. Andersen tahtoi, että hänen puolestaan rukoiltaisiin kirkossa, "kaikkihan ne minut tuntevat", hän sanoi. Pappi lupasi sen, mutta rukoili tässäkin tilaisuudessa hänen ja hänen perheensä puolesta. Rukous elähytti sairasta, hän kuiskasi: "Minä olen tehnyt liiton jumalan kanssa jalastani." — ja lepäsi hiljaa sen aikaa, kun pappi lausui Paavalin siunausta. Tuskin tunti sen jälkeen tuli tohtori Arentz ja Andersen vietiin leikkaussaliin. Hänet piti nukuttaa, jotta voitaisiin perinpohjin tutkia jalkaa, sanottiin hänelle, ja kun tuska siinä yhä oli sietämättömän suuri, suostui hän siihen heti paikalla, "mutta jalkaa ei saisi leikata poikki".
Tutkimuksesta kävi selville, että pohjeluun yläpää oli katkennut vinoon kohti polviniveltä, sekä, paha kyllä, suuri verisuoni puristunut luupalasten väliin, niin että oli tapahtunut veren seisaus, se ulottui muutamia tuumia ylös reiteen.