Viereisessä talossa asusti vanha mummo, papin äiti. Hän halveksi vastapäätä olevaa taloa. Ei hän koskaan sinne jalallaankaan astunut silloin kun siellä oli vieraita, harvoinpa hän muulloinkaan sinne tuli, ainoastaan kotihartaushetkiin ja päivällisille kirkollisina juhlapäivinä. Miniän koko olento, tanssiminen, puvut ja ystävättäret olivat hänelle kauhistus ja papin ainainen liehakoiminen syntiä. Pikku pojasta sai hän vakoilijan. Josefine istui eräänä kesäpäivänä avatun oven toisella puolen ja kuuli hänen kysyvän pojalta, ketä siellä edellisenä päivänä oli ollut vieraina, mitä he olivat syöneet, olivatko juoneet viiniä ja monenkolaista. "Mummo kysyy, meneekö äiti tänäänkin kaupungille", sanoi poika kerran. "Ja sitten hän kysyy, mitä isä sanoo äidille, kun äiti tulee kotia, ja onko isä nukkunut meidän kanssamme ylhäällä."
Josefine kesti sen rauhallisesti. Mutta se seikka, että hän tiesi anopin olevan papin kristillisten neuvojen takana, ei hänen luonnettaan tehnyt ollenkaan taipuisammaksi. Hän aikoi elää niinkuin itse halusi, mies saisi tehdä samoin.
Sillä Ole Tuftille tämä oli samaa taistelua kuin nuoruudesta lähtien, taistelua, joka oli alkanut silloin, kun hän oli Josefinen vuoksi hylännyt lähetystyöunelmansa, ja aina oli tulos ollut sama: rakkaus sorti hänet. Ei senvuoksi, että Josefine häntä viekoitteli, ei, päinvastoin! Kun Josefine joskus kyllästyi sekä häneen että kaikkeen — sillä siinä naisessa kulki voimakkaat vihurit —, niin silloin oli hän Olen mielestä kaunein, himoittavin, aivankuin tarujen naiset. Silloin hän ei voinut vastustaa.
Mutta se suuri tehtävä, jonka Jumala antoi hänelle ystävän sairasvuoteen ääressä, se näytti hänelle, mitä hän elämässään oli laiminlyönyt: siinä oli hedelmä hänen myöntyväisyydestään!
Kun hän itsensä koettelemisessa oli päässyt niin pitkälle, että hän voisi puhua asiasta vaimolleen, oli Josefine juuri oman sisällisen kamppailunsa vallassa. Tuon saamansa korvapuustin jälkeen hän oli heti selvillä, mitä nyt oli tehtävä — kosto oli hänen mielityötänsä —, mutta samalla hän käsitti, että veli oli havainnut hänenkin kieron asemansa. Siitä saakka, kun oli tanssinut veljensä kanssa, hän tiesi, ettei kukaan häntä ymmärtänyt niin hyvin kuin Edvard, ja heidän viime kohtauksensa selvitti hänelle, että veli halveksi hänen sekaantumistaan uskontoasioihin. Ja siihen hänellä olikin oikeus. Ei koskaan hän ollut tehnyt suoraa tiliä, aina vain tyytynyt siihen, että hänen miehensä uskoa ja toimintaa kunnioitettiin ja että hän itse sai olla rauhassa. Niin ei saanut enää jatkua, hän ei sietänyt veljensä ylenkatsetta.
Pappilassa pidettiin hartaushetkiä aamuin ja illoin, silloin astui aina mummo ensin sisään, hänen jälestään palvelustytöt ja viimeksi pappi. Josefine ei tullut aina aamurukoukseen, iltarukouksenkin hän laiminlöi, silloin kun sattui olemaan vieraita. Pappi aloitti ja lopetti hartaushetken sopivalla rukouksella. Viime aikoina olivat rukoukset olleet pitkiä ja hartaita, — ja Josefine jäi niistä pois.
Nämä juhlalliset toimet kiusasivat häntä, yleiset vielä enemmän kuin yksityiset. Viimemainitut tapahtuivat aina nukkumaan käydessä, kun poika oli jo unessa, ja yhteinen hartaushetki päättynyt. Jos Josefine sellaista edeltäkäsin aavisti, meni hän sänkyynsä, eikä pappi häntä silloin aina seurannut. Mutta tänä iltana hän tuli. Josefine oli kuullut sen jo hänen askeleistaan kansliassa ja hän kuuli nyt hänen astuvan portaita ylös. Hän ei avannut ovea ja antoi suuren lampun palaa. Mutta kun nyt Ole tarttui oveen, sanoi hän: "Sinä et saa tulla sisälle." — "Kyllä." - "Ei ennenkuin minä olen riisuutunut." — "Minä odotan." — Ole meni alas jälleen ja Josefine jatkoi verkalleen riisuutumistaan.
Tämä huone oli yläpuolella pastorin kansliaa, ikkunat olivat puutarhaan päin. Sen oikealla puolella vieraskamarin yläpuolella oli Josefinen pukeutumishuone ja vasemmalla pukuhuone. Tämän sein'vierelle nousivat portaat kanslian eteisestä. Nyt kuuli Josefine toista kertaa miehensä askeleet portaissa, mutta silloin hän oli jo sängyssä. Ovi oli keskellä seinää, vastapäätä ikkunoita, heidän vuoteensa olivat oven oikealla puolen, Josefinen lähinnä. Poika nukkui oven vasemmalla puolen, pukuhuoneen seinän vieressä.
Pappi ei enää kysynyt, saisiko tulla, vaan avasi oven. Josefine lepäsi valkeassa yöpuvussaan, musta tukkansa oli tavanmukaisesti solmittuna. Pää oli vasemman käden nojassa, aivankuin olisi hän ponnahtamaisillaan istumaan.
Pappi istahti hänen sänkynsä laidalle, Josefine, siirtäytyi heti hiukan syrjemmälle, ikäänkuin ei olisi sietänyt hänen lähestymistään. Pappi oli synkkä. "Josefine, sinä et välitä minusta, se ei ole oikein tehty, minä kaipaan lohdutusta ja neuvoja. Tuo entinen levottomuus on vallannut minut, eikä selvitystä voida nyt pitemmälle lykätä." — Hän katsoi surullisesti vaimoonsa, Josefine katsoi häneen, mutta ei vastannut mitään. "Sinä tiedät, mikä minua vaivaa. Minä elän täällä luonasi onnessa ja nautinnossa ja seurakunnassa minua kunnioitetaan. Mutta tällaisessa elämässä ei jumalanmies kehity luonnollisella tavalla. Äsken minut punnittiin ja löydettiin köykäiseksi." Hän kätki kasvot käsiinsä ja istui kauan hiljaa, aivankuin rukoillen. "Rakas, rakas Josefine!" — nyt katsahti, hän ylös - "auta minua! Minun täytyy muuttaa kaikki ympärilläni, minun täytyy elää ja toimia toisella tavalla." — "Millä tavalla?" — "Niin, minä en ole pappi, etkä sinä ole papin vaimo, meidän tahtomme turmeltuu!" — "Kaikki sinun yrityksesi alottaa toisenlaista elämää, Ole, alkavat aina minusta ja minun talostani. Alota itsestäsi! Minä olen sellainen kuin haluan, ole sinä sellainen kuin sinä haluat. Ja koti, niin, se on ainoastaan sellainen kuin pitääkin olla perheellä, jolla on makua ja varoja. Jos se ei sellaisenaan sinua miellytä, niin onhan sinulla omat huoneesi, järjestä ne miten vain tahdot. Jos tahdot elintapaakin muuttaa, niin sano vaan!" — "Niin", vastasi pappi, "sinä voit sen saada supistumaan yksistään huoneiden tai jonkun ruokalistan muutokseen." — "Tuollaisille yleisille valituksillesi minä en anna vähintäkään arvoa." — "Siksi, ettet ymmärrä niiden henkistä perustusta." — Josefine kalpeni. "Minä en tiedä muuta", vastasi hän kylmästi, "kuin että minä en tahtonut olla niin aistillinen kuin sinä, — ja siitä se alkoi." — "Tuota sinä annat minun kuulla joka kerta. Mutta minä en häpeä sitä, että ensimäinen ristiriita syntyi liian voimakkaan lihanhimon ja sinun vastustuksesi johdosta, se minut juuri herätti. Minä en häpeä sitä. Sillä kun minä tahdoin, että me uudistaisimme —" — "Kielsinkö minä sen ehkä sinulta?" keskeytti Josefine. "Niin, alkaakseni itsestäni kielsin sen, — alota sinäkin itsestäsi, Ole!" — Pappi nousi seisomaan: "Sinä et käsitä minua, sinä et käsitä Jumalan tahtoa meidän suhteemme. Minä pysyn siinä mielipiteessä, että sinussa, Josefine on jotain epähengellistä, sinä et ole koskaan heltynyt katumaan tai rukoilemaan, et koskaan antautunut autuaallisesti ylistämään Jumalaa, sinun mielesi ei halaja tuonne äärettömyyteen, vaan ainoastaan maailmaan. Sinulla on kylliksi tahtoa olla kristitty, mutta sinä et tee mitään sen hyväksi. — — Sinä et vastaa? Etkö siis tahdo sitä koettaa? Nyt, minun kanssani? Josefine! Voi, miten minä kärsin — sinunkin tähtesi." Hän istuutui taas nöyrästi vaimonsa viereen. — "Tarkoitatko, että minun pitäisi seurata sinua zulujen maahan?" vastasi Josefine kylmästi. — "Minä tarkoitan, että me yhdessä tulisimme täydellisiksi kaikessa hyvässä, rakas Josefine, sitten saa Jumala meitä johtaa." — "Lörpötyksiä minä en ymmärrä", vastasi Josefine, "sano suoraan, mitä meidän olisi tehtävä?" — "Meidän pitää uskossa Jeesukseen elää vähäosaisten hyväksi ja heidän keskellänsä." — "Kuule, Ole, sitä minä osaan paremmin kuin sinä. Sinä et ole koskaan valvonut öitä sairasvuoteen ääressä köyhissä kodeissa, mutta sen teen minä useinkin. Ja minä olen perustanut 'keskinäisyyden'" (näin sanottiin kaupungin parempiosaisten naisten yhdistystä, siinä oli jokaisella jäsenellä omat köyhänsä, joille hän hankki työtä ja apua. Josefine oli yhdistyksen johtaja ja jakoi toimet). — "Niin", vastasi hänen miehensä, "sinulla on hallinnollista kykyä — kuten veljelläsikin. Mutta se ei ole sitä, jota minä tarkoitan: elää itse isosti ja vain joskus alentua käymään vähäosaisten luona, ei, minä tarkoitan, että meidän on elettävä heidän keskellänsä ja omistettava koko elämämme heidän hyväkseen." — "Pitääkö meidän myydä talo? Muuttaako tuonne kaupunkiin? Sano, mitä sinä oikein tahdot!" — "Jos Jumala meidät siihen pakoittaa, on sekin tehtävä! Mutta se on tehtävä uskossa, Jeesuksen tähden, Josefine, muuten se ei merkitse mitään." — Josefine ei vastannut sanaakaan.