"Mitä sanot sinä, Josefine? Etkö tahdo, että me alottaisimme oikeata kristityn elämää?" Hän katsoi rukoilevasti vaimoonsa, hänen kätensä haki vaimon kättä: "Josefine!" Tämä veti kätensä pois. "Ei, sinä tiedät, etten minä käsitä, minkävuoksi minun olisi tehtävä oma elämäni viheliäiseksi, se ei hyödyttäisi ketään ja minua se vain vahingoittaisi." — "Elä sano niin! Jospa koettaisimme? Elää uskossa Jeesukseen, yksinomaan tehdäksemme hyvää toisille?" — "Joutavia! Niin, samantekevää, vaikka se sinua loukkaisikin, mutta se, mitä minun olisi uskottava Jeesukseen auttaakseen köyhiä, on turhaa puhetta. Niin, se ei hyödytä. Minä sanon, mitä ajattelen." — "Jos sinä uskoisit Jeesukseen, niin ymmärtäisit myöskin perusteen." - "En minä ole koskaan sanonut, etten usko Jeesukseen." — "Oi, Josefine, tuollainen ei ole mitään uskoa! Ethän sinä edes käsitä, mitä usko onkaan! Tuohon sinun suureen puutteellisuuteesi olen minä vikapää, minä sinun kanssasi elän vuodet läpeensä pääsemättä sen pitemmälle!" Hän kumartui vaimonsa ylitse, hänen silmänsä olivat kyyneleissä. "Miten ihanata meidän yhteinen elämämme olisikaan, jos sinä tahtoisit taipua Jumalan edessä, — sillä piileehän sinussa suuria voimia, — oi, miten sinua rakastan" — hän tahtoi syleillä hellästi vaimoaan. — "Osjh!" sanoi Josefine ja ponnahti istumaan.
Pappi hypähti ylös kuin neulan pistämänä. Josefinen silmät säkenöivät, — sitten hän laskeusi taas pitkäkseen vuoteelle molemmat kädet pään alla. Hänen rintansa kohoili kiivaasti, hänen mielensä oli kuohuksissa. "En tiedä, uskallammeko Jumalan silmien edessä jatkaa näillä ehdoilla", sanoi pappi. — "Tee niinkuin tahdot."
Pappi kääntyi poispäin, sillä hän katsoi arvoaan alentavaksi vastata mitään. Pikku poikanen äännähti unissaan ja vääntelihe aivankuin häntä olisi häiritty. Tuft katseli häntä, pienokainen nukkui käsivarsi pään alla ja suu puoleksi avoinna. Tuft tunnusteli hänen otsaansa, sellainen oli ollut hänen isällään ja sellainen oli hänellä itselläänkin, hiukset myöskin, vieläpä pienen käden rakenne, sormet ja kynsien asemakin. Mutta kerran kai tulisi sekin päivä, jolloin tämä poikakaan ei olisi enää hänen omansa, — jos tällaista jatkuisi.
"Niin, Josefine, — näin tämä ei saa jatkua. Jumala auttakoon meitä molempia, mutta taistelua ei enää lopeteta."
Hänen sydämellisen hyvyytensä takaa oli hänen luonteensa mahtava puoli astumaisillaan etualalle. Josefine tunsi sen ja hänenkin sisässään kuohahti. Pappi asteli kansliassaan edestakaisin kauan ja levähtämättä, hän ei tuntenut mielessään epäilystä. Josefine ei voinut nukkua.
Kun Kristen Larssen oli saanut tietää tilansa toivottomuuden, tappoi hän jo seuraavana päivänä itsensä. Tämä säikäytti ihmisiä hirveästi, oltiin kuin kummituskauhun vallassa, tuskinpa uskallettiin kulkea hänen asuntonsa ohitse. Levisipä huhu, että Kallem olisi muka lainannut revolverinsa Larssenille sitä varten, mutta sen julistivat perättömäksi Larssenin vaimo, Sören Pedersen ja Kallem itse.
Kristen Larssen oli päättänyt päivänsä ilmoittamatta siitä edeltäkäsin kenellekään ja kiittämättä ketään. Vaimolleen hän oli sanonut, että pikainen kuolema olisi parasta hänelle. Mutta ei siitä heidänkään välillään oltu mitään päätetty eikä sovittu eikä Larssen ollut hänellekään hyvästiä sanonut. Larssen oli lähettänyt vaimonsa hakemaan Sören Pederseniä, sillä välin kömpinyt ylös ja hänelle ominaisella perusteellisuudellaan tehnyt tekosensa.
Tavanmukainen hautaus kiellettiin, hautausmaan pohjanpuoleisessa kiviaidan nurkkauksessa osoitettiin paikka, ja sinne kaivoi kolme miestä hänelle haudan. Hautajaispäivänä oli ilma hyvin kolea, ja olipa paljon sellaisia ihmisiä, jotka sitäkin sanoivat jumalan lähettämäksi. Epätavalliseen aikaan, iltapäivällä näet, laskettiin Kristen Larssen maan poveen ilman kellojen soittoa, ilman pappia, ilman veisuuta. Läsnäolijoista oli Aune enimmän huomiota herättävä, sillä hän oli humalassa ja keppelehti joka paikassa, — niin vähissä vaatteissa, että ihan värisytti katsellessakin tuota sinertynyttä miestä. Sören Pedersen pyysi häntä monesti olemaan hiljaa, mutta siitä ei ollut apua. Sörenin kiiltävästä naamasta ei näkynyt muuta kuin nenä, silmät ja vähän poskia, alaosa oli suuren, moneen kertaan kaulan ympäri kierretyn villahuivin ja yläosa silmille painetun karvalakin peitossa, käsissä hänellä oli norlantilaiset rukkaskintaat — sellaiset, joita kalastajat käyttävät, ja jalassa kallokkaat. Sören Pedersen oli lihonut, palttoo oli käynyt ahtaaksi, noine laitoksineen hän näöltään muistutti hummeria. Aase, jolla oli yllään lyhyt vaippa ja päässä karvalakki, pysyttelihe lesken rinnalla. Tämä oli pitkä ja laiha nainen, jalassa kallokkaat ja puettuna pitkäliepeiseen vaippaan, joka oli yhtä leveä ylhäältä kuin alhaaltakin, päässä hänellä oli musta villahuivi, ja selvästi huomasi, että hän koki peitellä kasvojaan. Aune kekkelehti kertomassa jokaiselle, että hän oli ollut "viemässä lesken tavaroita asemalle". Ja nyt hän oli "sulkenut talon, hik", ja näytteli "avainta thaskustaan". Täältä aikoi leski mennä suoraa päätä asemalle ja matkustaa erään parin peninkulman päässä asuvan sukulaisensa luo, sieltä jatkaisi hän matkaa synnyinkyläänsä. Paitsi näitä neljää oli läsnä kaksi haudankaivajaa, toinen seisoi lapioonsa nojaten, takkisillaan ja rukkaset kädessä, seisoi siinä ja pureskeli koko ajan tupakkamälliä, toinen tirkisteli ruskean partansa sisältä, oli kumaraselkäinen ja näytti nyrpeältä.
Kiviaidan vierustalle oli tuiskunnut lunta ja pakkautunut siinä kovaksi hangeksi. Karl Meek ja Ragni tulivat kävellen ja asettuivat seisomaan hangelle. Kaikki odottivat Kallemia, joka oli viivästynyt, mutta saapui nyt kiirettä pitäen paikalle. Hän nosti lakkiaan leskelle ja muiden häntä tervehdittyä astui hän haudan ääreen. Hän tahtoi kernaasti lausua muutaman sanan, mutta odotti, että sitä ennen tapahtuisi jotain. Kun mitään ei kuulunut, lausui hän:
"Minä en tunne sen miehen entisyyttä, jonka me nyt hautaamme, enkä tuntenut häntä itseäänkään. Olen kuullut, että hänellä oli toisellaiset mielipiteet uskonasioista kuin niillä, joiden keskuudessa hän eli ja hän on niiden vuoksi saanut kärsiä rangaistuksen. Sekä hänen että vaimonsa elämän päämääränä oli päästä vapaaseen Amerikaan." (Amerikaa mainitessa alkoi kuulua nyyhkytyksiä.) "Hän yritteli opiskella englanninkieltä, se merkitsi hänelle samaa kuin siipien hankkiminen.