Olisipa vain kuultu, miten Lilli Bing lasketteli Ragni Kulen aikoinaan "joka ilta" menneen Kallemin huoneesen, sinnehän pääsi samasta eteisestä. "Mutta, hyvä ystävä, mitäpäs pahaa siinä oli, kun he kerta pitivät toisistaan? Kukahan siinä nyt olisi voinut elää yhdessä tuon ilettävän Sörenin kanssa?"

Ettei nykyisen rouva Kallemin tarvinnut mennä edes eteisenkään taakse, oli itsestään selvää. Kerran sanoi Lilli Bing: "kun ei hän koskaan saa lapsia, niin mitä pahaa siinä sitten on?"

Eivätkä asianomaiset kuulleet tästä mitään! Eivätkä saaneet edes noita tavallisia nimettömiä kirjeitä! Edellinen sattuma riippui kai siitä, että he seurustelivat tuskin kenenkään kanssa, jälkimäisen aiheutti kai ihmisten luulo, ettei Kallem siitä sen enempää välittänyt, vapaa-ajattelijoillahan on höllät käsitteet siveellisyysasioissa. Kevätpuolella nähtiin Kallemin saattavan vaimoaan ja Karl Meekiä laivalle, heidän piti näet mennä selän toiselle puolelle, nähtiinpä myös, että hän oli laiturilla heitä vastassa maanantain aamupäivällä. Tiedettiinpä edelleen, että Kallem oli poissa kotoa koko päivän ja nuo toiset sillä aikaa kahdenkesken joko puutarhassa tai sisällä huoneissa.

Karlen tutkinto meni jotenkin hyvin, vaikka hän oli ollut koko lailla jännityksessä. Se päivä lähestyi, jolloin hänen olisi erottava isäntäväestään. Yleensä oli Ragnista ollut tämä yhdyselämä hauskaa, mutta Karlen epäsäännöllinen lukuhalu oli tuottanut hänelle tukaluuttakin ja Karlen intohimoinen luonne kehittyi samalla kun ruumiskin voimistui. Hänen syvällinen kiintymyksensä Ragniin sitä hiukan vaimensi, mutta jo sen ilmenemistapakin kiusasi usein Ragnia. Rakastihan Ragni tasaisuutta ja rauhaa. Hän ennusti, että Karlen kävisi kerran vielä huonosti, sillä Karl käytti liian suuria purjeita.

Ragni kaipasi yksinäisyyttä. Hän puhui siitä Kallemille, mutta tämä vain kiusasi häntä sillä, että tuskinpa kolmeakaan viikkoa kuluisi, niin Ragni jo kaipaisi Karlea. Karl Meek aikoi ensin viettää kesälomansa kotona, mutta lähteä sitten Saksaan antautuakseen musiikki-alalle. Vaikka hän oli tottunut elämään ja ajattelemaan Ragnin läheisyydessä, totellut ja alati ihaillut häntä, — oli hänestä kuitenkin mieluista lähteä kulkemaan omin päin. Eron hetki ei tulisi olemaan kovinkaan tukala.

Mutta sitten hän eräänä päivänä vähää ennen lähtöään sattui olemaan erään toverinsa luona, — ainoan, jonka luona hän silloin tällöin oli pistäytynyt koko sinä aikana, jolloin hän Kallemilla oli asunut —, ja lähdöstä puhuttaessa virkkoi toveri: "Sanoppas nyt oikein, millaisissa väleissä sinä olet rouva Kallemin kanssa?" Karl ei käsittänyt hänen tarkoitustaan ja alkoi ylistellä Ragnia. Toinen keskeytti: "Niin, tuon minä kyllä tiedän, mutta suoraan sanoen, — etkö sinä ole jonkinlaisissa suhteissa häneen? Ihmiset juttelevat sellaista." Karl kysyi, millä oikeudella hän sellaista sanoi! Hän saisi vastata sanoistaan! Mutta ystävällä oli vain vakava tarkoitus varoittaa Karlea, sillä hän oli itse vasta äskettäin saanut tiedon tästä huhusta, joka ei vielä ollut yleinen. Kärsivällisesti kesti hän Karlen raivon ja sai hänelle sanotuksi, että olihan aivan luonnollista, että ihmiset jotain arvelivat, siksi varomattomia he olivatkin olleet. — —

Kallemilla ei voitu käsittää, mikä Karlelle oli niin äkkiä tullut. Parina viimeisenä päivänä ei hän ollut sisällä, pistäytyi harvoin kotona ja oli käynyt yhtä hiljaiseksi, araksi ja synkäksi kuin oli ollut sinne tultuaankin. Lähinnä oli otaksuttavissa, että hän oli suruissaan pian tapahtuvan erohetken johdosta ja varsinkin siksi, että täytyi erota Ragnista, mutta merkillistä oli, että suru valtasi hänet juuri kolmen ja viiden välillä keskiviikkoiltana! Kolmen ajoissa he olivat mitä hilpeimmällä tuulella soittaneet yhdessä, kello viideltä piti Ragnin kerrata hänen kanssaan muuan kohta viimeisessä tutkintoaineessa ja silloin tuli hän kotia niin hajamielisenä, että heidän täytyi keskeyttää. Siitä lähtien oli hän sitten sellainen ollutkin. Kallem kiusaili Ragnia sillä, että poika oli muka rakastunut, se oli vallannut hänet juuri vähää ennen "eron katkerata hetkeä". Kallem lauloi: "Kaksi rastasta pyökin oksalla istui", ja ennusti, että Ragni pian saisi vastaanottaa rakkauden tunnustuksen, otaksuttavasti runomuodossa, — hän oli itse aikoinaan sellaisia rustaillut useitakin. Kukaties oli Karlella aikomus ampuakin itsensä. Elköön Ragni vaan luulotelko, että tuonikäinen mies pääsee Ragnin vinosta nenästä vähemmällä kuin pienellä sydämen haavalla.

Kun poika istui ja tuijotti Ragniin hirvittävän äänettömänä, ei syönyt eikä puhunut ja kun hän soitti surumielisiä säveliä tai haki yksinäisyyttä, sanoi Kallem: "Huh, kuinka elämä on kurjaa!" Hän matki pojan sammuvia silmäyksiä, huokaili kolme kertaa perätysten, repi molemmin käsin tukkaansa ja ulvoi. Mutta Karlea itseään kohtaan hän oli hyvin ystävällinen.

Kaikki pila katosi eron hetkellä, sillä Karl oli niin epätoivon vallassa, ettei kukaan voinut puhutella häntä, vaan ainoastaan kiiruhtaa häntä joutumaan matkalle. Ragni ei halunnut lähteä saattamaan asemalle, pojan liiallisuus peloitti häntä. Mutta nähtyään hänen jäävän portaille Karl hyppäsi alas vaunuista ja kiiruhti hänen luokseen. Ragni väistyi, mutta hän seurasi jälestä, katsoi Ragnin silmiin ja itki niin, että palvelustyttö, joka seisoi taampana, rupesi säälistä myöskin itkemään. Ragni pysyi kylmänä ja ääneti, hän ei voinut aavistaa, että Karl nyt menetteli kauniimmin ja tunsi syvemmin kuin koskaan ennen.

Asemalla oli ihmisiä, jotka huomasivat sekä hänen surunsa että
Kallemin vakavuuden. Mutta varsinkin sen, että Ragni ei ollut mukana.
Oliko Kallem nyt saanut sen tietää?