* * * * *
Se seikka, että heidän yhdyselämänsä Karl Meekin kanssa päättyi tällä tavoin, jätti katkeran jälkimaun. He eivät puhuneet siitä keskenänsä, molemmat he epäilivät, oliko oikein, että he olivat antautuneet sellaiseen kokeiluun. Olisihan heidän ehkä pitänyt edeltäkäsin arvata, että se tulisi päättymään tällä tavoin. Mutta sitä he eivät toisilleen sanoneet. Heidän oma yhdyselämänsä tuli sydämellisemmäksi, Kallem ei koskaan ennen ollut pysynyt niin paljon kotosalla eikä uhrannut niin paljon aikaa Ragnin hyväksi kuin nyt.
Koko kesän seurasivat he innolla "kuumepaviljongin" valmistumista, kumpikaan ei väsynyt katselemaan sen rakentamista, sisustamista ja kuntoon laittamista. Nyt, kun kaikki kesäteltit olivat siellä valmiina, annettiin määräys kalustaa ja järjestää sairashuonekin uuteen uskoon.
Mutta heidän ollessaan yksin, toimissaan ja sairashuoneella, puutarhassa, kirjan tai pianon ääressä, tuli heidän elämäänsä joitakin sellaisia vivahduksia, joita he kauan olivat kumpikin ajatelleet, ja jotka kasvoivat juuri siksi, että niistä ei mitään mainittu. Kohta he eivät voineet enää toisiansa tavata lukematta jotain toistensa silmistä.
Miksi he eivät saaneet lapsia? Oliko vika Ragnissa? Eikö hän mitään tahtonut tehdä sen hyväksi?
Kallem oli vähitellen tullut huomaamaan, että Ragni oli liian ujo ja että hänen olisi mainittava siitä ensiksi. Eikö Ragni sitä itse uskaltanut sanoa? Eikö edes sanallakaan viitata siihen suuntaan, jolloin Kallem voisi häntä avustaa puhumaan asiasta tarkemmin. Mikä oli syynä? Pelkäsikö Ragni tutkimusta, — mahdollista leikkausta? Aina hänet nähdessään tunsi Kallem, että nyt hän ajatteli sitä. Ja Ragni taas puoleltaan: Edvard kaipaa lasta. —
Elokuun lopulla sai Ragni paksun kirjeen, jossa oli Berlinin postileima, — se oli Karl Meekiltä! Se oli heille molemmille tervetullut, niin, vieläpä suuremmassa määrässä kuin he ensin tahtoivat tunnustaakaan.
Karl oli ollut Bayreuthin juhlanäytännöissä ja hän kuvaili nyt hehkuvin värein ja lennokkain sanoin niiden vaikutusta. Koko kirje kertoeli yksinomaan niistä ja vain neljä viisi riviä sisälsi kiitoslauseita ja terveisiä — sekä lopuksi kysymyksen: "saanko luvan kirjoittaa teille vastedeskin?" Sekä Kallem että Ragni. ymmärsivät heti, että nämä neljä viisi riviä oikeastaan olivatkin kirjeen ytimenä ja kaikki muu oli henkevää päällystä. Siitäpä Kallem juuri pitikin ja tahtoi, että Ragni rupeaisi kirjevaihtoon Karlen kanssa, se voisi olla pojalle suureksi hyödyksi hänen ulkomailla ollessaan.
Tuntematta erikoista halua — kuten monesti Karlen kanssa työskennellessään —, Ragni nöyrästi ja sulasta hyvyydestä istahti pöytänsä ääreen, kyhäsi leikkisän kirjeen, sillä siten hän paraiten pulmasta selvisi. Ja sai vastauksia, toisen toisensa perästä, pitkiä vastauksia, kokonaisia päiväkirjoja.
Eräänä päivänä lokakuun alussa oli Ragni puutarhassa korjaamassa hedelmiä ja kyökkikasveja. Hän oli juuri menossa kirkkotien aitauksen luo, kun samassa joku ajoi vaunuilla tietä ylös. Vaunuissa istui lihava mies, hän antoi vaunujen nytkytellä itseään aivankuin maito kiulussa. Ragnin kyyhkyset tulivat suhisten kirkon harjalta ja lensivät aivan vaunujen ylitse, siipien omituinen suhina sai miehen kääntämään päänsä sinnepäin. "Olivatko ne kyyhkysiä?" kysyi hän ja ajaja vastasi myöntävästi.