Ragni oli juuri nousemassa tikaportaille noppiakseen omenia puusta, mutta hänen täytyi tarttua äkkiä puun runkoon, sillä hän oli vähällä pudota: tuo raskas ääni, tuo verkkaisa puhe, tuo norlantilainen yksitoikkoisuus oli Sören Kulen! Hänen sokeat silmänsä olivat puoliksi kääntyneet sinne päin, jonne kyyhkyset olivat lentäneet, puoliksi taas kohti ajajata, joka hänen kysymykseensä oli vastannut. Hiljaa vierivät rattaat eteenpäin.
Sören Kuleko täällä? Sokea, puoliksi halvattu mies ei juuri matkustele! Oliko perintö, joka kaksi kertaa oli joutunut hänelle, oliko se tuonut hänet tänne?
Hetkisen kuluttua tuli Kallem kotiin. Ragni huomasi kohta, että hänkin oli nähnyt Sören Kulen, — ja Kallem taas havaitsi heti, että Ragni oli vetäytynyt saliin piiloutuakseen. Siellä he kohtasivat toisensa, Ragni painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Hän tunsi pahojen henkien liikkuvan ilmassa.
Kallem mietti itsekseen: Jos Sören Kule ottaa haltuunsa jonkun niistä tiluksista, jotka täällä ovat joutuneet sisaruksille, ja muuttaa tänne, niin on Josefine ollut siinä jutussa mukana, hänen "oikeudentuntonsa" on siinä ollut vaikuttamassa.
Ainoa ihminen, jota kohtaan Kallem tunsi menetelleensä väärin sovittamatta tekoaan, oli tuo sokea mies.
Minä tahdon mennä hänen luokseen, ajatteli hän, tahdon puhua hänelle suoraan. Samalla voin selittää hänelle, että Ragnin vuoksi hänen ei olisi jäätävä tänne.
Hän sai pian tietää, missä Kule asui. Aivan heidän oman talonsa takana, puistossa sairashuoneen sivulla!
Se osa perintöä oli siis tullut Sörenin osaksi. Siinä hän siis tulisi elämään päivät pääksytysten! Kallem käyskenteli kauan päästäkseen tunteidensa herraksi, mutta vielä seisoessaan talon edustalla hän oli siksi kuohuksissa, että työllä ja tuskalla sai itsensä hillityksi. Talo oli pieni, kaksikerroksinen kivirakennus, edustalla sijaitsi puutarha. Eteisessä kuuli hän astioiden kolinaa kyökistä ja katsahti ensin sinne, — siellä oli ruijalainen jättiläisnainen hihat ylös käärittyinä, niin muuttumattomana kuin olisi hän eilen hänet viimeksi nähnyt. Kun ovi avautui, katsahti nainen häneen yli olkansa ja tunsi heti tuon kookkaan, kaarevanenäisen ja tumma-kulmaisen silmälasiherran, hymyili ja kääntyi häneen päin. "Ettekös te ole Kallem?" laulahti hän. — "Kyllä." — "Minä kuulin eilen, että Te asutte täällä", — hänen hymynsä kävi leveämmäksi. Ah, sinä läskikala, sinä olet tiennyt sen jo kauankin — ajatteli Kallem. "Koskas te tulitte?" — "Eilen tultiin." — "Kristianiastako?" — "Niin. Kule on perinyt tämän talon ja sanonut elannon täällä tulevan huokeammaksi." Kallemin takana avattiin ovi. Hän kääntyi ympäri ja näki jykeväruumisen miehen varovasti kurkistavan tuvan ovesta ja tirkistelevän häntä epäilevästi viisailla, pienillä silmillään. Kallem sulki kyökin oven ja jykeväruumiinen astui eteiseen painaen tuvan oven jälestään kiini; siinä he seisoivat nyt vastatusten. Mutta kyökin ovi avautui jälleen ja ruijalaisnainen hymyili tuolle jykeväruumiiselle. Kallem aavisti, että tässä piili suloinen salaisuus. "Onko tämä sinun miehesi?" — "Onhan se kesästä lähtien ollut." Mies näytti merimieheltä. "Voiko saada puhutella Kulea?" Jykeväruumiinen otti ylleen juhlallisen hahmon ja lupasi mennä kysymään. Kauan hän siellä viipyi. Kallem kuuli, että siellä keskusteltiin hiljaisella äänellä, kuului milloin Kulen yksitoikkoista ja venyttelevää puhetta, milloin toisen harvasanaista ja kuivaa selittelyä. Sillävälin kertoi Oline miehestään. Tämä oli käynyt seminaaria, suorittanut perämiestutkinnon, osasi espanjankieltä ja oli nyt Kulen sihteerinä ja asiamiehenä. Sitten hän jutteli lapsista, sanoi niiden olevan rouva Rendalenin kasvatuslaitoksessa länsirannikolla, — muuten se kasvatuslaitos ei nykyisin enää ollutkaan rouva Rendalenin huostassa, vaan hänen poikansa, "hänen, joka asui meillä". Ja sitten hän yhtäkkiä kysyä pölläytti: "No, entäs rouvan-ne? Kuinkas hän voi? Teidän helluksennehan hän sittenkin joutui, vai kuin-ka? Ei mutta, lystipä on saada —." Nyt avautui ovi, jykeväruumiinen asettui juhlallisena sen ulkopuolelle: Kallem sai luvan mennä hänen sivuitsensa Kulen luo.
Kule istui samassa pyörätuolissaan, sama lauta jalkojen edessä, samat espanjalaiset kuvat ympärillään, samat olivat huonekalutkin, vaikka niitä verhosivat nyt jo toiset haalistuneet päällystimet. Flyygeli ja lasten askareet olivat poissa.
Itse hän oli harmaantunut ja tullut hiukan liikuntakykyisemmäksi. "Rukkaskädet" lepäsivät tuolin käsinojilla kuten ennenkin, suuri piippu oli vieressä ja sen koppa tyhjänä.