"Siitä saakka, kun te ensikerran osoititte minulle ystävällisyyttä, rakastin Teitä rajattomasti, en uskonut että rakkauteni Teitä kohtaan enää voisi suuremmaksi kehittyä. Mutta nyt me tässä häpeässä ja tuskassa olemme ikäänkuin sulautuneet yhteen, me kaksi, ja nyt, kautta Jumalan, minä elän, kärsin ja työskentelen yksinomaan ajatellen Teitä. Te olette aina minun ajatuksissani, joka hetki aamusta iltaan, ja yöllä minä uneksin Teistä.

"Minä rakastan Teitä, rakastan, rakastan Teitä. Kyynelsilmin minä kirjoitan tätä. Minä rakastan, rakastan Teitä.

"Kenties peloittaa Teitä tämä sana, peloittaa enemmän kuin se toinen, jonka pakoittamana se tulee ilmoille. Mutta tietäisittepä, miten suurta iloa minulle tuottaa yksistänsä se seikka, että saan sen kirjoittaa ja tietää, että Te luette sen! Te olette niin hyvä ja Te tiedätte, että minä kunnioitan Teitä rajattomasti — — —."

— Kun Kallem kahdeksan tienoissa tuli kotiin, oli illallinen katettu ruokasalissa. Virkahuoneessa oli valoisata ja lämmintä. Mutta kummassakaan huoneessa ei ollut ketään. Sali oli pimeänä. Sigrid toi sisälle teetä ja kertoi, että rouva oli vuoteessa. — Vuoteessa? Oliko hän sairas? — "Luullakseni hän oli väsyksissä."

Kallem riensi heti ylös. Makuuhuone oli pimeä, mutta kuun valossa hän näki yöpukuisen valkean käsivarren ojentuvan itseään kohti. "Suo anteeksi, mutta minä tunsin itseni niin väsyneeksi ja sitten minä sain vielä kirjeen sisareltani ja se teki minut niin surulliseksi. — Ei, elä sytytä kynttilää! Näin on niin suloista." Miten virkeältä ja terveeltä Kallem tuntui, miten voimakkaana hänen äänensä kajahti, kun hän vastasi: "Sisareltasi?" — "Niin, hän viihtyy huonosti siellä ylämaassa." — "Entäs, jos me saisimme hänet tänne?" — "Tahdoin juuri sitä sinulta pyytää. Sinä olet niin hyvä!" ja hän purskahti itkuun. — "Mutta Ragni kulta, miksi sinä itket? Minä vakuutan sinulle, että ainoana syynä, miksi en ole siitä ennen sinulle virkkanut, on ollut se, että sinä tahdoit, että olisimme yksinämme." — "Niin, se oli kylläkin ihanaa. Mutta jos toinen meistä sattuisi sairastumaan?" — "Joutavia! Emme me tule sairaiksi. Olethan sinä nyt tullut niin terveeksi. — Sinun otsasi on vähän kuuma. Annas, kun koetan suonta! — No, sinä tarvitset vain lepoa. Oli hyvä, että kävit levolle. Minä menen alas syömään, olen hirveän nälissäni, annan sinun levätä rauhassa. Sinä sait kirjeen Karlelta?" — "Kyllä se on siellä pöydällä." — "Hyvä, minä luen sen syödessäni. Sitten minulla on vielä paljon toimitettavaa. Hyvää yötä siis!" — Hän suuteli Ragnia, Ragni kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, veti hänet lähemmäksi itseään ja suuteli häntä. "Sinä kaunis luonne!"

Kallem läksi. Ragni kuuli hänen nopeat askeleensa portaissa ja salin ovella, nyt aukasi hän siellä oven ja sulki jälkeensä.

Taaskin tunsi Ragni rinnassaan tuon saman tuskan, jonka Kallemin tulo oli haihduttanut. Jotain raskasta, kauheaa se oli, koskaan hän ei siitä erilleen pääsisi, ja häntä alkoi vilustaa. Kylmyys, kylmyys, kylmyys, — nyt se oli päässyt hänen sydämeensä. Nyt hän käsitti, miksi tuo "valas" oli tullut ja jäänyt asumaan tuohon viereiseen taloon eikä muualle enää tahtonut mennä. Nyt hän ymmärsi, miksi toiset sen olivat sallineet tapahtua.

"Ei, ei, kuinka se on niin käynyt, mitä olen minä tehnyt?" valitteli Ragni ja peitti kasvonsa tyynyyn ikäänkuin häveten omia ajatuksiaan. Karlen rakkaudentunnustus oli kuin kuiskaus keskellä meren pauhinaa. Poika parka! Ragni lepäsi täällä pimeässä, jotta ei kukaan häntä näkisi ja hän saisi rauhassa ajatella. Mitä hän tekisi? Viimeisen arkin hän oli ottanut pois, näyttäisiköhän hän sen Kallemille? —

Kun Kallem kahdentoista jälestä tuli ylös, oli Ragni jo nukkunut ja päässyt surullisista mietteistään. Kallem sytytti kynttilän hänen takanaan, katsahti hänen kasvoihinsa ja kuunteli hänen hengitystään. Hän nukkui suu auki, viattomuuden unta.

Seuraavan aamupäivän Ragni asteli edestakaisin talon eteläisellä seinustalla, yhtä pelokkaana, yhtä epävarmana. Oli satanut lunta, ensi kerran tänä vuonna ja se oli juuri sulamaisillaan pois. Tunturien liepeillä lepäsi paksu sumu, niin sakea, että se näytti olevan kuin erikoinen, läpitunkematon maa, joka ulottui tuntureista niin pitkälle kuin silmä kantoi. Tuosta ihmeellisestä maasta laskeusi pitkä niemeke alas metsään ikäänkuin salaperäisyyden äärimmäisenä huippuna. Ragnia värisytti. Hän ei voisi mennä pitkälle, sillä tiellä kulkijat voisivat hänet nähdä ja tänään hän ei halunnut näyttäytyä, tuskinpa enää koskaan.