Tuolla kaukana kartanoiden välillä kävivät eri puulajit keskenään lystikästä taistelua. Kauimpana taloista oli mäntymetsää, tässä raskaassa ilmassa se näytti melkein mustalta, lähempänä taloja sekaantui siihen lehtimetsää, pitkäkaulaisia haapoja ja selkäänsä saaneita koivuja, jotka tummalla pohjalla loistivat vaaleankeltaisina, lähinnä olivat veripunaiset pihlajat ja tuomet, vaahterat ja muut aina pellavankelmeistä punakeltaisiin. Korkeita puita ja haapoja, liian vanhoja lehtiäkseen, alastomia oksia siellä täällä lepattavine lehtineen näkyi toisten värikkäiden puiden yläpuolella aivankuin harmaansinertävässä sauhussa.
Ragni tunsi jalkojaan kylmäävän, hän ei voinut saada niihin millään keilin lämpöä. Hän ei tahtonut mennä ihmisten nähtäville eikä sisäänkään ennenkuin tietäisi, mitä hänen olisi tehtävä. Jos Kallem saisi tämän tietää, entä sitten? Entä jos hän ei saisi sitä tietää?
Tuolla oli niittyä ja mustaa, vastakynnettyä peltoa, vaaleanvihreitä, nyt syksyllä kylvettyjä ruislaiho- vainioita ja kylvöheinäpeltoja. Mutta noita tyytymättömiä, harmaita, tuolla kauempana asunnoista olevia ahotilkkuja, joita ei koskaan hoidettu muulloin kuin silloin, kun niistä sato riistettiin, niitä oli aivan liian paljon tässä maassa.
Juanita? Kuinka hän ilmestyi tähän syksyiseen tauluun? Hän, tuo kevätajan ensimäinen ja tuorein, liikuttavin muisto! Ah, täällä ulkona heräsi kaipaus lapsiin. Nyt oli Ragni varma siitä, ettei Kule ollut siellä, missä lapset, — siispä hän voisi matkustaa Rendalenin luo niitä tervehtimään!
Niin kauan kun tämä matka oli hänellä ajateltavana, ei hänen tarvinnut lainkaan ratkaista, mikä toimenpide olisi paras ja hän tahtoikin lykätä ratkaisun tuonnemmaksi. Vain lyhyt kirje Karl Meekille, ettei hän saisi kirjoittaa nyt useammin kuin ennenkään, kenties sitten tuonnempana, kun saisi lähemmän vastauksen. Nämä muutamat sanat Karlelle — entäpä jos hän ne sähköttäisi? Ei täältä! Mutta hänpä lähtisikin nyt heti matkalle ja sähköttäisi matkan varrelta.
Hänessä heräsi vastustamaton halu nähdä vielä kerran lapsia. — Kun Kallem vähän ajan perästä tuli kotiin ja näki Ragnin kulkevan edestakaisin lattialla saadakseen jalkansa lämpimiksi, sai hän häneltä kuulla, että nyt hänen täytyisi päästä katsomaan lapsia. Kallem sai sen vaikutuksen, että muistot yhteiselämästä Kulen kanssa olivat herättäneet hänessä kaipauksen lapsiin, sehän oli aivan luonnollista. "Lähde nyt kohta!" sanoi hän, "jos jätät sen tuonnemmaksi, niin tulee kylmä aika sulle matkustaa." Eihän Kallem tarkoittanut, että sen piti tapahtua juuri tänä päivänä, mutta Ragni tahtoi niin ja iltapäivällä Kallem saattoi hänet asemalle.
Heti Rendalenille päästyään Ragni kirjoitti hyvin epätoivoisen kirjeen. Kohtaus lasten kanssa oli ollut julmaa, ne eivät tunteneet häntä! Eikä hänkään niitä tuntenut! Kyllähän he olivat hyvin kasvatettuja, mutta ne eivät olleet hänen sisarensa lapsia, eikä hän huomannut niissä omaakaan sukulaisuuttaan, — sen sijaan niissä oli Kulea: hänen sukunsa oli kai voimakkaampi kuin heidän. Suuria ne olivat ja lihavia, ne katsoivat häneen aivankuin eivät olisi ymmärtäneet, mitä hän tahtoi. Ja kaikki nuo oudot ihmiset sitten, jotka koko ajan katselivat. Hän olisi tahtonut palata heti paikalla kotiin, jollei olisi niin pahasti kylmettynyt. — Myöhäisempi kirje oli iloisempi, ei senvuoksi, että hän olisi ollut tyytyväisempi lapsiin, ne olivat yhtä vieraita "hengettömiä", joka kerta, kun hän vei heidät huoneeseensa puhellakseen heidän kanssaan tai soittaakseen heille, tunsi hän, että ne halusivat pois. Ei, mutta seurustelu noiden kunnon ihmisten kanssa koululla ja sen ulkopuolella tuotti hänelle iloa, "ollapa meillä jotain sellaista", hän huokasi.
Myöskin Rendalenilta sai Kallem kirjeen, jossa lennokkaasti kuvattiin sitä iloa, minkä Ragnin tulo oli synnyttänyt koko siirtokunnassa. Hän lähetti "kaikkien yksimielisen pyynnön", että saisivat vielä jonkun aikaa pitää häntä luonaan, Ragni oli sitäpaitsi matkasta vielä väsynyt eikä voinut oikein hyvin, hän näkyi tarvitsevan lepoa.
Ensin kahdeksan päivää ja sitten vielä kahdeksan viipyi Ragni poissa. Oli jo täysi talvi, kun hän eräänä kylmänä päivänä palasi kotiin, kalpeana, yhä vielä kylmettymisestä sairaana ja pelokkaana. Hänellä ei ollut voimaa lausua, miten kauhistavalta tuntui muuttaa taas ihmisten pariin, jotka pitivät häntä huonona naisena. Kallem ihan säikähtyi hänen kylmettymisensä johdosta, sillä Ragni näytti kovin sairaalta. Heidän tapaamisensa oli kaikkea muuta kuin iloinen. Kallem kävi heti huolestuneena tutkimaan Ragnin rintaa, Ragnin kertoessa laimeasti matkamuistojaan. Ragni oli väsynyt ja halusi vuoteelle.
Kallem kysyi, oliko Karl kirjoittanut, hän ei ainakaan ollut saanut. — Ragni vastasi, ettei hänkään ollut saanut. — Eikö Ragni sitten ollut kirjoittanut? — Ei, Karl oli käynyt liian tuttavalliseksi ja siitä hän ei pitänyt. Usein oli langassa ollut solmuja, joista Kallem oli saanut kuulla vasta jälestäpäin, ja kun Ragni vältti hänen katsettaan, ymmärsi hän, ettei hänen sopisi siitä enempää kysellä.