Ragni oli monta päivää vuoteen omana. Hänellä oli kiusallinen kuiva yskä, josta ei tahtonut tulla loppua. Muuten ei voitu huomata mitään arveluttavia merkkejä. Kun hän sitten eräänä päivänä nousi jalkeille, oli hän Kallemin mielestä hyvin kuihtuneen näköinen. Kasvoilla oli väsynyt, sairaloinen ilme ja silmien alla mustat juovat. Hänen täytyi päästä raittiisen ulkoilmaan, mutta hän kieltäytyi jyrkästi lähtemästä kävelyille puutarhaa ulommaksi. Hän sanoi ensin syyksi, että häntä ei haluttanut, mutta kun se keino ei auttanut, turvautui hän voimakkaampaan: hän hyrskähti itkuun. Kallemista tämä oli kummallinen ilmiö, — eihän Ragnilla vain liene syytä toivoa tulevansa äidiksi? Tässä toivossa Kallem jäi odottamaan. Ragni käyskenteli puutarhassa ja kertoi tästä Kallemille jonkinlaisella ylpeydellä, mutta jätti mainitsematta, että se etupäässä tapahtui hämärän aikana. Omasta mielestään hän tunsi paranevansa ja sitä mieltä oli myöskin Kallem.
Kului joku aika. Kallem odotti saavansa kuulla, mitä toivoi, hän luuli huomaavansa useita sitä ilmaisevia merkkejä, mutta se häntä vaivasi, että Ragni kävi yhä heikommaksi ja kadotti tykkänään ruokahalunsa. Eräänä iltana Kallemin ollessa poissa hän oli taas ollut kävelyllä hämärissä ja tuntenut jälestäpäin väristyksiä ruumiissaan ja pistoksia rinnassaan. Hän nukkui silloin, kun Kallem kävi levolle, mutta Kallem heräsi yöllä hänen yskintäänsä. Hän sytytti kynttilän ja näki, että Ragni painoi kädellään rintaansa. "Koskeeko sinuun?" — "Koskee," — "Mihinkä paikkaan?" — "Tähän!" Ja hän osoitti oikeanpuolista solisluuta. — "Pistääkö siinä, kun yskit?" — "Pistää!" Samassa sai hän ankaran yskäkohtauksen. Kallem nousi ylös, pukeutui, sytytti takkaan tulen, soitti palvelustytön huoneesen: oli mentävä hakemaan lääkkeitä. Sillä aikaa Kallem tutki Ragnia ja kyseli häneltä kaikenlaista ja sai kuulla, että hän oli vilustunut eilen illalla ja että hän mieluimmin käveli hämärissä. "Hämärissä!" huudahti Kallem ja Ragni kätki kasvonsa. — Niin, nyt hän saisi luvan siitä tavastaan luopua, sillä nyt olisi hänen pysyttävä vuoteessa, vieläpä useampia päiviä. Sinappipaperia Ragni ei kärsinyt rinnalleen, mutta yskäpillerit sitävastoin tekivät hyvän vaikutuksen. Kallem salasi huolestumisensa leikkisyydellä ja hyväilyillä, — ja muutaman päivän perästä Ragni oli tosiaankin koko lailla parempi. Nyt hän oli käynyt tottelevaiseksikin, hän pysyi kiltisti sisällä kokonaista parisen viikkoa. Yskäkohtaukset uusiintuivat harvemmin, rintaan tosin koski vielä yskiessä, mutta muuten hän kyllä tunsi voivansa jotenkin hyvin, paitsi, että oli koko lailla väsynyt ja hengästynyt, eikä siis tuntenut halua soittamaankaan. Puutarhassa lapioitiin häntä varten tie ja kun hän sinne meni kävelemään Kallemin kanssa ensi kertaa keskipäivällä, tahtoikin hän heti päästä takaisin sisälle, — Kallem ensin siitä pelästyi, pelästyi aivan hirveästi, mutta tavasta, jolla Ragni sen ilmaisi, hän päätti, että se oli vain tavallinen päähänpisto. Ragni tunsi itsensä väsyneemmäksi kuin tahtoi itsekään myöntää. Seuraavana päivänä hän yritti sinne Sigridin kanssa, mutta hengästyi heti ensi askeleilla ja hänen täytyi levätä, pyysi, ettei Sigrid kertoisi tästä mitään, kyllä se menisi ohitse, kun hän "saisi vähän harjaantua". Ilma muuttui lauhkeaksi, keskipäivällä oli lämpöasteitakin. Ragni tunsi voivansa paremmin ja jaksoi jo olla kauemmin jalkeilla. Kallem riemastui nähdessään hänen eräänä päivänä avaavan pianon.
Sören Pedersen tuli kerran iltahämärissä kalpeana ja yksin, — kumpikaan eivät olleet tavallisia ilmiöitä. Mitä oli tapahtunut? — Kristen Larssen kummitteli! Kallem nauroi ääneensä, mutta Sörenin naama ei värähtänytkään: — Kyllä se oli varma asia, että Kristen Larssen kummitteli! Elämänsä viime vuosina Kristen Larssen ei koskaan soittanut viulua, hän antoi sen Aunelle. Mutta nyt soittaa hän viulua omassa asunnossaan! — Eikö siellä ollut ketään asujamia? — Ei, ovet olivat lukossa, mutta siellä hän vaan soitti! Useat henkilöt olivat kuulleet sen samalla kertaa, siitä ei voinut olla pienintäkään epäilystä. — Sinne oli siis joku vekkuli hiipinyt. Kellä oli avain? — "Vaimon serkulla." — "Kuka se on?" — "Aune." — "No, siinäpä se onkin!" — "Mutta Aune on itse ollut mukana tutkimassa taloa perinpohjin, ja Aune pelkää kaikista eniten." — Muuan palvelustyttö, jonka lapsi oli sairaana — Kallem tunsi hänet, sillä hän oli hänen lääkärinsä — oli eräänä yönä ulkona käydessään nähnyt Kristen Larssenin hiiviskelevän pitkin talonsa seinustaa! Sitten olivat useat muutkin sen nähneet. "Kukaan ei epäillyt", vakuutti hän. Mitäs tohtori siitä arveli, kun rouva Bajer, everstinna, tuli kerran heidän puotiinsa kertomaan heille nähneensä unta, että Kristen Larssen oli istunut suuressa salissa useiden oppineiden herrojen seurassa, jotka kaikki opettelivat tavaamaan? Everstinna oli tuntenut tarvetta kertoa tämä Sören Pedersenille, jonka Kristen Larssen oli harhateille vietellyt. "Ja ajatelkaas, herra tohtori, että samana yönä sekä minä että Aase näimme unta, että everstinna tuli puotiin!"
"Minäpä kerron teille jotain aivan yhtä merkillistä, Sören Pedersen. Ajatelkaas, että minä ja vaimoni ollessamme ensimäistä päivää täällä kaupungissa tapasimme muurari Andersenin, Karl Meekin, Kristen Larssenin, Sigridin, teidät ja vaimonne neljännestunnin kuluessa!" Sören Pedersen pyöritteli ymmyrkäisiä silmiänsä, hän ei käsittänyt siinä olevan mitään merkillistä! — "Mutta niitä satoja muita, joita kohtasimme, me emme huomanneet. Samoin kuin tekin, Sören Pedersen, ette kiinnitä huomiotanne niihin satoihin, joista uneksitte, ennenkuin näette heidät seuraavana päivänä puodissa."
Tämä ei saanut Sören Pederseniä luopumaan mielipiteestään.
Taikauskoa oli ilmassa. Toinen veti toisenkin mukaansa, eikä kohta koko kaupungissa puhuttukaan muusta, varsinkaan sitten, kun pappi oli sekaantunut asiaan. Keväästä saakka oli Ole Tuft elänyt yksistään äitinsä seurassa — hänen vaimonsa ja poikansa olivat olleet matkoilla ja vasta äskettäin palanneet —, tällä ajalla hänen saarnansa olivat käyneet yhä vain ankarammiksi ja viime aikoina oli niihin ilmestynyt kiihkoa, joka ennusti myrskyä. Nyt julisti hän rukoushuoneella, että uskovaisella on olemassa tietoisuus, että henget tosiaankin elävät ja vaikuttavat meidän keskellämme ja monien täytyy kuoleman perästä vaeltaa rauhatonna paikasta paikkaan, nämä olivat muka todistettuja seikkoja, jotka tuon tuostakin uudistuivat varoitukseksi joka sukupolvelle.
Kun Kallem sai kuulla tästä, teki hän totta kauan hautomastaan tuumasta ottaa Aune tilille. Aune ei siihen kernaasti olisi suostunut ja keksi kaikellaisia keinoja pelastuakseen; hänellä oli hyvä puhelahja ja hänen oli onnistunutkin jo narrata Kallemia, mutta nyt ei hän siitä enää pääsisi puuhun eikä papuun. Vaimo oli aivan yhtä mieltä Kallemin kanssa, ja eräänä sunnuntai-aamuna sairaalan virkahuoneessa, vaimon läsnäollessa Kallem ottikin Aunen tilille, — ensiksikin viinan juonnista ja sitten tuosta kummitusjutusta, joka tietysti oli tämän vekkulin hommia. Ja aivan oikein, hänen työtään se olikin. Nyt kohtasi sentään vaikeus: jos tämä tulisi tiedoksi, olisi Aune hukassa. Sen huomasi vaimo heti ja rukoili miehensä puolesta. Siis ei ollut muuta keinoa kuin kieltää Aunea ja — olla vaiti koko jutusta.
Tämä ei kuitenkaan estänyt Kallemia aamukävelyllään kertomasta Kentille, joka uskoi kummituksia yhtä vähän kuin Kallemkaan, että nyt hän tiesi, kuka oli aiheuttanut tuon jutun Kristen Larssenin kummittelemisesta. Nimeä hän ei voinut mainita, mutta koko tuo peijaus oli elävän ihmisen hommaa. Kun tohtori Kent tapasi Josefinen erään sairaan luona ja tiesi, ettei mikään olisi hänelle mieluisempaa kuin kuulla jotain uutta veljestään, niin toisti hän Josefinelle Kallemin sanat. Päivällispöydässä kertoi pikku Edvard, joka muuten joka päivä jutteli näistä kummitusjutuista, että Kristen Larssen oli taas näyttäytynyt kahdelle pojalle, joista toinen oli Aunen poika ja toinen maallikkosaarnaajan! Edvard oli vallan haltioissaan. Lyhyesti ja jyrkästi selitti äiti hänelle, että kaikki oli vain petkutusta, eräs kaupungin lääkäri tiesi, kenestä se oli alkuisin, eihän Kristen Larssen enää kummitellut.
Kun poika oli lähtenyt pöydästä, sanoi pappi, että Josefine hänen mielestään oli menetellyt sopimattomasti. "Millä tavoin sopimattomasti?" — "Minkävuoksi juuri sinun piti sanoa pojalle, kuulithan, että hän heti puolusti itseään sillä, että minä uskoin kummituksia!" Papin ääni ei ollut ylenkatseellinen, eikä nuhtelevakaan ja Josefinestä tuntui, että Ole oli oikeassa, siksi hän ei vastannutkaan mitään. Mutta hän ajatteli asiaa kuitenkin ja hetken kuluttua näki Ole hänet kanslian ovella.
"Olen ajatellut tarkemmin sitä, mitä äsken sanoit." Tuft istui sohvan nurkassa ja tupakoi, mutta nousi siitä ylös valmistaakseen sijaa vaimollensa. Hän oli hyvillään siitä, että Josefine tuli hänen huoneesensa. Mutta Josefine jäi seisomaan. "Täytyykö pojan pitää totena kaikkea sitä, mitä sinä olet sanonut, myöskin siinä tapauksessa, että se ei olekaan totta?" — "Ei, mutta voisithan sinä jättää sen minun oikaistavakseni." — "Onko sanottu, että sinä sen teet?" — "Mitä sinä tarkoitat?" — "Tarkoitan, että sinä opetat hänelle yhä edelleenkin seikkoja, joita sinä et itsekään usko." — "Mitä tämä on?" Tuft punastui, sillä hän käsitti, että nyt oli tilinteon hetki käsissä. "Minä olen viime aikoina monesti aikonut puhua siitä kanssasi", sanoi Josefine, "ja nythän se voi tapahtua. Sinä et usko, että maailma on luotu kuudessa päivässä noin kuusi tuhatta vuotta sitten, tai että kertomukset ensimäisistä ihmisistä ja patriarkoista ovat muuta kuin satua? Samoin pidät sinä paratiisitaruakin satuna. Maa ja ihmiset eivät ole voineet olla alkujansa täydellisiä. Mutta sellaista sinä kuitenkin opetat lapsille ja viime aikoina myöskin Edvardille."