Tuft käveli edestakaisin huoneessa, Josefine seisoi salin ja eteisen ovien välillä. Joka kerta häntä lähestyessään Tuft katsoi terävästi häneen ja Josefine tunsi, että tuolla tavoin ei katso se, jolla on paha omatunto. Ja näyttääkseen, missä hengessä keskustelun tulisi jatkua, Tuft seisahtui ja sanoi rauhallisesti: "Istummeko, Josefine?" — "Ei", vastasi tämä, "minä kuitenkin heti taas nousisin ylös."

"Siinä, jota sinä kutsut saduksi", virkkoi Tuft, "piilee kuitenkin se ijankaikkinen totuus, että Jumala on luonut kaiken olevaisen ja että hänestä luopuminen on syntiä." —- "Miksi et sitten opeta sitä heille tuolla tavoin, vaan saatat heidät uskomaan valheellisia kuvia?" — "Lapset käsittävät sen parhaiten kuvista." — "No, sano sitten heille, että ne ovat vain satuja." — "Se ei ole lainkaan tarpeellista." — "On hyvinkin tarpeellista se, ettei lasten ole opittava ijankaikkisia totuuksia valhekuvista, — ainakin minun mielestäni." — Tuft huomasi, miten kiivaasti Josefine puhui, ja varoitti häntä siitä, pitäisihän heidän voida puhua kiivastumattakin tästä. "Ei", sanoi Josefine, "sitä minä en voi, sillä täytyyhän sinun tietää, että tämä koskee pojan tulevaisuutta, ja myöskin sinun ja minun." Josefine meni pöydän luo ikäänkuin tullakseen häntä lähemmäksi, mutta kai myöskin saadakseen siitä tukea.

Mutta pappi ei antanut itseään häiritä. "Jos sinun sielusi, Josefine, olisi niin suuressa määrin tuon mainitsemasi ijankaikkisen totuuden läpitunkema kuin sinä tahdot uskotella, ja jos sinä sen puolesta nousisit vastarintaan, niin siinä tapauksessa tämä olisi sinusta vähemmänarvoista. Siltä, jota me haluaisimme asettaa sijaan, puuttuu varmuutta. Me tiedämme tosin, että sillä tavoin kuin tuo kunnioitettava kirja ne asiat kertoo, ne tuskin lienevät tapahtuneet, mutta me emme tiedä, kuinka ne todella ovat tapahtuneet. Vain sen me tiedämme, että Jumalasta on elämämme alkuisin ja että meidän onnemme riippuu hänestä. Annettakoon lasten ja aikuisten ajatella näitä alkuasioita niinkuin isätkin niitä ovat ajatelleet, — ainakin toistaiseksi." Hänen sanoistaan uhkui vakaumuksen voima ja ne tekivät vaikutuksen. Senpävuoksi olikin Josefine kauan aikaa vaiti, mutta äkkiä purkausi uusi ajatus esille. "Tiedätkö, että ilman tuota rajatonta pakkoa, joka minun ymmärrystäni ja tahtoani kahlehti jo lapsuuteni aikana, minä olisin tullut… aivan toiseksi kuin mitä nyt olen?" — "Niin, minä aavistin", sanoi Tuft kylmästi, "että sinä viime aikoina olet tullut siihen käsitykseen, että usko on elämäsi onnettomuus." — "Sitä minä en ole koskaan sanonut!" kivahti Josefine kalpeana, "enkä ole koskaan sitä tarkoittanutkaan." Mutta jatkoi rauhallisemmin: "Uskoani Jumalaan ja Jeesuksen vapahtaja-toimeen en ole koskaan pitänyt minään ymmärrykseni kahleena. En koskaan." — "Sepä hyvä!" sanoi Tuft, mutta huokasi syvään. — "Niin, jos et tahdo kuulla minua, niin sanon suoraan ja lyhyesti asiani. Joko lakkaat sinä kertomasta pojalle satuja, jotka eivät ole viattomia, koska ne voivat sekoittaa lapsen ymmärryksen, — taikka en katso enää voivani pitää sinua kylliksi omantunnonmukaisena, Ole!"

Tämä ei ollut ensi kerta, kun Josefine lasketteli kovia sanoja, heillä oli ollut pitkiä ja ankaria taisteluja. Mutta niin kova ei Josefine ollut vielä koskaan ennen ollut, miehensä uskoon hän ei vielä koskaan tätä ennen ollut kajonnut. Hän oli puolustanut oikeuttaan elää omaa elämäänsä — tehden sen ohella kylläkin ankaria hyökkäyksiä miehensä elintapaa vastaan. Hän oli terävin asein ottanut vastaan miehensä pauhaavat mielenpurkaukset, mutta koskaan hän ei vielä ollut sanonut sellaista tai julistanut ehtoja kuten nyt. Tuftilla oli kyllä kauan ollut painostava tunne rajuilman lähestymisestä, — mutta tätä edeltäpäin harkittua hyökkäystä, jossa kuvastui tuollainen kiivaus, tuollainen tahdon lujuus, hän ei ollut aavistanut, — nyt seisoivat he silmä silmää vasten, nyt oli heidän koeteltava toistensa tahdon syvyyttä. Myöskin Tuft kiehui nyt raivokkaana kiukusta, — ja leikatakseen heti paikalla kaulan kaikelta väärinkäsitykseltä hän lausui: "Poika jää minulle!" — "Sinulle?" — Josefine sävähti tuhkanharmaaksi. "Onko sinulla suurempi oikeus häneen kuin minulla? Oletko sinä hänen äitinsä?" — "Minä olen hänen isänsä. Raamattu ja laki tunnustavat isän lapsen omistajaksi."

Nyt alkoi Josefine astella edestakaisin, mutta vain ikkunan ja oven väliä, niinkuin olisivat ne olleet salpoja häntä ympäröivässä häkissä. Hänen povensa aaltoili, hänen hengityksensä kuului selvästi, hänen kasvojensa väri, äänensä ja silmänsä kuvastivat, miten hirvittävän kuohunnan vallassa hän oli. Hän ei ollut uskonut, että Ole voisi mennä näin pitkälle. — — "Etkö sinä häpeä? Tahdotko sinä pitää pojan?" — "Se on tahtoni, niin totta kuin se on Jumalan käsky. Sinä et saa turmella meidän poikaamme!" — "Turmella häntä? Minä? Ei, nyt sen olet kuuleva! Juuri sillä tavoin sait sinä minut valtaasi jo silloin kun minä olin lapsi. Sinä valtasit minun ymmärrykseni järkähtämättömän uskosi avulla, ilman että minä sitä tiesinkään, sillä sinä olit hyvä ja luotit minuun. Sillä tavoin sinä tukahdutit alkuperäisen luontoni, niin, — sen sinä teit! — sillä minun luontoni tähtäsi toisaanne. Sinä annoit minulle elämäntehtävän, sinä annoit päämäärän, minä en siitä mitään tietänyt. Minä sanon asian, niinkuin se on, enkä sinua suinkaan siitä moiti. Mutta sinun täytyy tietää, miksi sinä et saa valtaa myöskin lapseni ylitse! Niin kauan kuin minussa on kipinäkin elämää, et sinä sitä saa — — sanoipa laki tai raamattu mitä tahansa. Siitä saat olla varma, ja sen olet vielä näkevä!"

Jos Josefine olisi tietänyt, että Ole jo kauan, kauan oli odottanut, että juuri tällä tavoin Josefine kerran olisi puhuva suunsa puhtaaksi, niin ei hän olisi tehnyt sitä noin hirvittävällä kiivaudella. Ole tunsi olevansa täydellisesti tunteidensa herra. "Niin, sinun jumalallisen luontosi olen minä eksyttänyt väärille poluille, — sen minä olen jo kauan tietänyt! Minä olen tehnyt sen uskon johdattamana, — jota sinä et koskaan ole omistanut! Sen minä huomasin, rakkaani, jo ennen kuin sinä matkustitkaan." Hän sanoi sen tyydytyksellä ja varmasti. "Vai niin, sinä siis tiedät sen!" huudahti Josefine samalla säihkyvällä kiivaudella, "sinä siis tiedät sen! Sinun uskoasi minä en koskaan ole omistanut, se ei ole soveltunut minulle. Mutta muutakaan uskoa minä en ole omistanut, minä olen kulkenut ja miettinyt, että oli syntiä se, etten voi uskoa niinkuin sinä, minä olen tuntenut musertavaa tuskaa siitä, etten ole voinut uhrata kaikkia voimiani johonkin sellaiseen, joka olisi omaani. Siksi minä en ole tullutkaan sellaiseksi kuin muut. Harhateille minä olen joutunut!" — "Miksikä sinä sitten olisit halunnut tulla?" — "Oh, odota kuulevasi pahinta, — ratsastajattareksi!" vastasi Josefine silmiään räpäyttämättä. Tuft jäi ällistyneenä seisomaan, hän ei uskonut silmiään eikä korviaan: "Ratsastajattareksi!" Hän naurahti pilkallisesti. "Niin, oli suuri vahinko maailmalle — ja sinulle itsellesi, Josefine, ettet siksi tullut!" — "Tiesin, että ajattelisit tuolla tavoin. Mutta, jos olisin saanut käsiini jonkun sirkuksen johdon, olisin hankkinut sadoille leipää ja tuhansille tervettä huvia. Se ei ole vähän, se, — se on enemmän kuin mitä monetkaan tekevät. Mitä olen minä saanut aikaan? Tyhjänpäiväistä on minun hommani ollut? Mitä olen saavuttanut? Sen, että olen vähällä halveksia sekä sinua että itseäni. Mitä on meidän elämämme ja miksi on meidän suhteemme muuttunut? Voitko edes sanoa, että rakastat minua? Voinko minä sanoa pitäväni sinusta?" — "Ei, Josefine, me tiedämme kumpikin, kenestä sinä pidät." — Jos Olekin olisi lyönyt häntä samoinkuin veljensä silloin kerran, ei Josefine olisi voinut enemmän raivostua — ensiksikin siksi, että se oli tullut sanotuksi (hän tuskin tiesi, että Ole oli ajatellut myös, mitä sanoi), ja toiseksi senvuoksi, että sen oli sanonut mies, jonka oli oltava kiitollisuuden velassa sekä hänelle että hänen veljelleen siitä, että oli se, mikä hän nyt oli, ja sitäpaitsi syyllinen siihen, että sisarukset olivat vieraantuneet toisistaan. — "Niin, hänellä on sitä, mitä sinulla ei ole!" vastasi Josefine loukatakseen häntä oikein tahallisesti: "On muuten halpamaista, että sinä lausut tuolla tavoin!" — "Niinkö? Sinä et kai usko minun tietävän, että juuri hänen tähtensä minä olen kadottanut sinut, kadottanut kotirauhani, kadottanut kaiken ilon kutsumuksessani, — ja nyt uhataan riistää lapsenikin?"

Hänen äänensä värisi, alussa hän oli tuntenut vihaa, nyt muuttui se syväksi suruksi ja samoin kävi Josefinenkin. Hän tunsi halua itkeä ääneen. Mutta kumpikaan ei tahtonut antaa tunteillensa valtaa. Josefine seisoi ikkunan luona ja katseli ulos. Ole asteli edestakaisin lattialla. Pitkä, hyvin pitkä hiljaisuus. Sen kestäessä heräsi Josefinessa uudelleen vihan kuohu. Olen raskas astunta kuulosti uhkamieliseltä, sama sävy oli myöskin tällä hiljaisuudella. Ja se, mitä Ole äsken oli lausunut, oli suorastaan hävytöntä.

"Niin", sanoi Josefine kääntämättä päätään, "sinä tiedät nyt ehtoni. Sinä puhut sellaisista jutuista kuin tuokin Kristen Larssenin kummitteleminen, ollenkaan ottamatta selkoa asiasta! Samoin on paratiisisatujenkin laita, niitä sinä et usko ja kuitenkin niistä juttelet! Voinko minä kunnioittaa sellaista? — Veljeni on sentään toista laatua, hän on rehellinen! Jos sinä vielä kerrot pojalleni noita satuja selittämättä, että ne ovat satuja", — ja nyt hän kääntyi Oleen päin — "niin silloin on yhteiselämämme lopussa, Ole. Jumalan nimessä, se on niin käyvä. Tuollaisilla keinoilla sinä et koskaan tule häntä minulta riistämään." Hän astui lähemmäksi miestään: "Kuule, minä en koskaan siihen suostu!" Sen sanottuaan hän poistui huoneesta.

* * * * *

Samana sunnuntaina ja samaan aikaan tuli Kallem kotiin päivälliselle.
Heillä syötiin vähän myöhempään kuin pappilassa.