Jo kyökin ovesta näki hän Ragnin suuri esiliina edessä hakkaavan vihanneksia kyökin penkillä. Hän heitti palttoonsa eteisen naulakkoon ja meni sitten kyökkiin Ragnin luo. Hän oli viime aikoina tuntenut yhä kasvavaa levottomuutta ja koetti sitä salata. Vaikuttiko tuo valkea esiliina sen, että Ragni nyt näytti niin kalpealta, vai aiheuttiko sen Sigridin keitoksesta nouseva höyry, — hän näytti nyt niin kauhean sairaaloiselta. Ja hän oli varmasti itkenyt? Se koski Kallemiin kovasti. Ragni ei katsonut ylös työstään, vaan sanoi: "Me saamme vieraita päivälliselle." — "Mekö?" — "Niin, Otto Meek, Karlen isä oli täällä aamupäivällä ja tulee nyt päivälliselle." — "No mitenkäs Karl jaksaa?" — "Ei kovinkaan hyvin. Mutta tuossahan Meek jo tuleekin!" Aidan toiselta puolen näkyi tulijan suuri pää karvalakkineen, nyt astui hän pihalle. Kallem meni häntä vastaan. Siihen aikaan, kun Meek hoiti lääkärinvirkaansa, kuuluivat rintataudit hänen erikoisalaansa ja ne olivatkin hyvin yleisiä näillä seuduin. Ja hän seurasi nyt Kallemin tutkimusten tuloksia ja toimintaa sairashuoneella mitä suurimmalla innolla. Kallem ilostui kovin hänen tulostaan. Auttaessa palttoa hänen yltään, Kallem sanoi Ragnin kertoneen, ettei Karl muka voinut hyvin. "Ei hän voikaan." — "Mikä häntä vaivaa?" — "Niin, senvuoksi minä juuri tulinkin", vastasi Meek. — "Te olette puhunut minun vaimoni kanssa?" — "Olen." He menivät sisään, siellä oli lämmintä ja kodikasta ja piano oli avattu. Oliko Ragni ollut soittamassa, kun Meek koputti ovelle? Siis hän ei ollutkaan niin sairas kuin näytti. Kallemilla oli palava halu tutkia häntä.
Tänään oli Meek tavallista alakuloisempi ja hiljaisempi. "No", sanoi Kallem, "tulitteko te ja vaimoni yksimieliseen tulokseen, mitä Karlelle olisi tehtävä?" Meek katsahti hiukan kummeksien häneen: — "Tarkoitatte kai, että hänelle olisi kirjoitettava?" — "Niin, vaikkapa sitä. Samoin — kuin joskus ennenkin — on nytkin ollut hyrrä langalla?" — "Niin", vastasi Meek, vaipuen ajatuksiin. — "Luulette kai, että minä tiedän siitä? Ei, en tiedä rahtuakaan koko asiasta." Meek näytti yhä miettiväisemmältä. "Olen sanonut teidän rouvallenne, että hänen pitäisi sanoa se teille. Kyllähän hän on siinä kauniisti tehnyt, kun ei ole kertonut, mutta nyt alkaa asia saada vaarallisen käänteen." Hänen alakuloiset silmänsä katsoivat Kallemiin. "Vaarallisen, sanotte?" — "Niin, minun täytyy ottaa hänet kotiin." — Kallem ponnahti ylös tuoliltaan. Meek jatkoi: "Hänen siellä olostaan ei ole mitään hyötyä." — "Hyvä ystävä, mitä sitten on tapahtunut. Tahdotteko, että me yrittäisimme taas hänen kanssaan?" — Kallem ajatteli mahdollisuutta, että poika olisi uudelleen langennut. Meek katsoi tutkivasti, melkeinpä kauhistuneena häneen. "Kuinka on oikeastaan teidän rouvanne laita?" hän kysyi. Kallem punastui, se sattui kuin laukaus keskelle hänen salaista tuskallista aavistustaan. "Hän vilustui joku aika sitten ja se sairaus on kestänyt yhä, minä luulin ensin, … mutta sanokaas, ettekö te haluaisi tutkia häntä?" Hänen oma epäilynsä oli muuttunut varmuudeksi, hänen sydämensä löi kovasti, niin että hän ei itse olisi voinutkaan häntä tutkia. Meek katsoi häneen yhäti ja Kallemin levottomuus kasvoi. "Kuulkaa, ettekö te tahdo häntä tutkia?" — "Kyllä, tietysti. Ettekö ole äskettäin itse tutkinut?" — "En aivan äskettäin. En. Minä en ole tahtonut häntä säikyttää, sillä hänen mielikuvituksensa liittyy silloin siihen ja se on hänelle hyvin vaarallista. Sitäpaitsi oli jotain muutakin… Mutta nyt minä" — ja hän aikoi mennä hakemaan Ragnia. "Tunsitteko hänen isänsä?" kysyi Meek. Jääkylmä väristys kulki läpi Kallemin ruumiin. "Oletteko te —-?" — "Kyllä, olin kalastajain lääkärinä siellä pohjan perillä." — "Oliko hänellä —?" kysyi Kallem henkeään pidättäen. Meek vain nyökäytti päätään, Kallem tarttui molemmin käsin päähänsä, kiiruhti ovea kohti, tuli takaisin: "Niin, tutkittehan hänet nyt samalla?" — "Kuten tahdotte." — Kallem tuli sävyisänä sisään mukanaan Ragni eikä Ragni ollut ennättänyt edes suurta esiliinaa riisua yltään, varovasti talutti Kallem hänet ikkunan luo. Aivan oikein, hän oli itkenyt, — ja nuo mustat juovat silmien alla, tuo laihuus, tuo väri —! Ragni näki Kallemin kauhun ja erehtyi sen vaikuttimesta. Ragni oli kyökissä ajatellut: — nyt ne varmaankin puhuvat Karlesta, nyt saa Kallem tietää, mikä on syynä siihen, että minä en enää tahdo vastaanottaa Karlelta kirjeitä. Kun hän nyt näki Kallemin hermostuksen, ajatteli hän: onko hän vihainen minulle siitä, etten ole mitään hänelle sanonut? Ragni ei sellaista sietänyt, häntä palelsi ja kuumensi. — "Rakas Ragni kulta, — nyt täytyy sinun antaa tohtori Meekin tutkia rintaasi." Sitäkö se olikin —! Ragni pelästyi kovin, katsoi häneen kuin sairas eläin, joka rukoilee armoa. Mutta Kallem pyysi uudelleen ja alkoi varovasti riisua esiliinaa hänen yltään. Tottelevasti antautui Ragni heidän käsiinsä.
Tohtori Meekin tutkintatavasta Kallem heti aavisti, että jotain kauheaa oli tapahtunut. Ragni katsoi säikähtyneenä mieheensä ja se lisäsi Kallemin tuskaa, — aavistiko Ragni sitä itse? Tai nuhteliko Ragni häntä siitä, että antoi toisen tutkia?
Nyt oli tuo suuri pää Ragnin selkäpuolella. Oikealla puolella, niin … tihennys keuhkonpäässä? Reikiä kudoksissa? Hän aavisti pahinta, — ja Ragni myöskin, Kallem näki sen. Tiesikö Ragni ehkä enemmän kuin oli tahtonut ilmaista. Salasiko hän jotain, niinkuin hänkin salasi pelkoaan?… Herrajumala, noin surullisen tutkivasti kenenkään silmät ei toiseen ihmiseen katso muulloin kuin kuolontuskassa. Kuolontuska valtasi Kalleminkin.
"Oletteko yskinyt tavattoman paljon viime aikoina?" Ragni näytti olevan epävarma, mitä hänen olisi vastattava ja katsoi rukoilevasti Kallemiin. Hänen kätensä vapisivat ja hän tahtoi, ettei sitä nähtäisi. Meek näki sen. — "Tunnetteko väsymystä ollessanne kävelyllä?" kysyi hän. Taas katsoi Ragni epätoivoisesti Kallemiin aivankuin tahtoisi hän pyytää sitä häneltä anteeksi. "Hengästyttekö pian?" kysyi taas tohtori. — "Kyllä." — "Tunnetteko itsenne toisin ajoin hyvin väsyneeksi, — aivan kuin olisitte vähällä pyörtyä?" Kauhistavan tuskan vallassa loi Ragni nyt silmänsä Kallemiin. — "Ehkä olette pyörtynytkin?" — "Olen." — "Oletko todellakin?" huudahti Kallem. "Kyllä, tänään", kiiruhti Ragni lisäämään, hän vapisi. — "Senkö jälkeen, kun minä olin puhunut kanssanne?" "Niin, — sillä tahdoin sitten saada hiukan raitista ilmaa ja —" kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
Meek odotti hetken. "Yskiessänne kaiketi koskee tänne?" — hän osoitti oikeaa solisluuta. Ragni nyökäytti myöntävästi: — "Oletteko milloinkaan katsonut yskimäänne sylkeä?" Ragni ei vastannut. "Ettekö koskaan?" — "Kyllä, eilen illalla." — "No, ja millaista?" Ragni vaikeni, tuijotti vain lattiaan. — "Oliko siinä verta?" Ragni nyökkäsi, kyyneleet vierivät lakkaamatta, hän ei uskaltanut enää katsoa ylös.
Kallem seisoi tyrmistyneenä. Meek ei kysellyt enempää. Ragni järjesti pukunsa, Meek ojensi äänetönnä hänelle huivin, jonka hän tutkinnon alkaessa oli ottanut pois. Ja Ragnin istuessa siinä avuttomana ja koettaessa saada huivia päähänsä oli Kallem muistavinaan, että hänen oli tuotava jotain virkahuoneesta. — Hän viipyi kauan sillä tiellään. Ragni ymmärsi, miksi hän viipyi, ja epäili kovin, jaksaisiko nousta. Hänestä tuntui siltä, kuin rupeaisi häntä pyörryttämään, mutta Kallemia ajatellessaan hän voitti heikkoutensa, hän tahtoi mennä hänen luokseen. Senvuoksi pyysi hän Meekiltä anteeksi, nousi ylös, meni ruokasalin ovelle ja sieltä yhä eteenpäin. Sinne jäi hänkin.
Meek odotti ensin hetken, sitten vielä hetken, odotti kauankin. Sitten hän meni eteiseen, otti palttoon ylleen, sanoi kyökin ovelta, että hänen täytyi mennä ja käski sanoa terveisiä.
Sigrid haki heitä salista, koputti virkahuoneen ovelle, ei saanut vastausta, kuunteli, ja avasi oven. Kallem lepäsi sohvalla, Ragni oli polvillaan hänen edessään ja nojasi häneen. Sigrid ilmoitti hiljaisella äänellä päivällisen olevan valmiina ja mainitsi myös tohtori Meekin lähteneen. Kumpikaan ei vastannut, kumpikaan ei katsahtanut ylös.
Kallem ja Ragni olivat tähän asti luulleet, että se päivä, jolloin Ragni läksi Amerikaan, oli kaikista tuskallisin, mitä he olivat ikinä kokeneet. Sekä kirjeissä että suullisesti he olivat lausuneet, että heistä tuntui silloin siltä kuin olisi kuolon hetki heillä käsissä. Mutta kuolema on vallan toista, sitä ei voi verrata mihinkään. Sen he saivat nyt tuntea.