Tämän päivän perästä seurasi pitkä aika täynnä toivotonta taistelua, tuskallista epätoivoa ja syvää, mutta ilotonta rakkautta. Ragnilla oli yhtä ja toista "järjestettävää" ja hän suoritteli näitä hommiaan kaikessa hiljaisuudessa. Hänellä oli paljon kirjoitettavaa ja hän kirjoitteli niin usein kuin vaan hänen voimansa sallivat. Kirjoitti ja pyyhki pois, — pitkällisen työskentelyn tulos supistui hyvin lyhyeen. Mutta niinkauan kuin tätä kesti hän oli verrattain virkeä. Se ihan kummastutti Kallemia.
Itse oli Kallem menettänyt kaiken tarmonsa. Hän aavisti pahinta. Hän lykkäsi Ragnin rintaulostusten tutkimisen niin pitkälle kuin suinkin, … sillä hän tiesi jo edeltäkäsin, että silloin hän löytäisi keuhkotautibasillin, — sen vihollisen, jonka vastustamiseksi hän oli päättänyt uhrata koko elämänsä ja omaisuutensa. Se oli yllättänyt hänet hänen omassa kodissaan. Mutta eräänä päivänä hänen täytyi se tehdä — ja hän löysi basillin. Hän ei juoksennellut edestakaisin laboratooriossaan, ei itkenyt, eikä väännellyt käsiään. Hän vain koetti pitää ajatuksiaan Ragnista kaukana, mutta aina vaan Ragni niihin sekoittui. Heidän ensi kohtauksestaan saakka —kaikki pikkuseikat, Ragnin rakkauden ja lahjakkuuden pienimmätkin ilmaukset, hänen heikkoutensa samoinkuin hänen hiljainen, runollinen rakkautensa, kaikki muistui nyt tuskan hetkenä Kallemin mieleen iloisina muistoina, kaikki nämä olivat nyt yhtä rakkaita, yhtä mahdottomia kadottaa, — lukemattomia tapauksia täynnä iloa, onnea, pelkoa, kauneudentuntoa, hetkellistä ihastusta, kaikki nämä muistot katselivat häneen kuin silmät. Minne menisi hän sitten, mikä työ häntä voisi enää innostaa? Olihan Ragni hänen ajatuksissaan silloinkin, kun hän työskenteli. Uunin ranssilla oli valokuva, jonka Ragni oli otattanut ollessaan kolmatta vuotta Amerikassa. Se oli aikoinaan ollut ensimäisenä kuvana siitä, miksi hänen henkinen kehityksensä oli hänet siellä muodostanut, se vahvisti kauniilla tavalla ne toiveet, joita Kallemilla oli ollut häntä sinne lähettäessään. Tuossa kuvassa hänen silmänsä nytkin kuten aina ennenkin hakivat Kallemin katsetta. Miten kallis olikaan ollut tuo hänen hymynsä silloin heidän odotusaikanaan! Nyt muistui elävästi hänen mieleensä heidän ensimäinen tapaamisensa eron jälkeen, heidän ensimäiset sanansa, heidän pitkällisen eronaikansa aiheuttama ensimäinen ujostelu, ja se hetki, jolloin he taas täydellisesti tunsivat toisensa, ensi kerran syleilivät toisiaan…
Nyt olisi siis kaikki lopussa. Kaikki, mitä hän oli jo ajatellut ja tehnyt eläessään yhdessä Ragnin kanssa, kaikki tuo yhteiselämän synnyttämä ilo ja tarmo ja usko. Mitä ihmettä oli nyt tapahtunut? Ei, kyllä hänen pitäisi puhella kerran siitä Ragnin kanssa, jotain oli, jota Ragni salasi? Olikohan se joku varomattomuus, jota hän ei uskaltanut tunnustaa? Mitä voisi se olla? — Mutta vaatelias hänen ei tulisi olla.
Kun hän eräänä päivänä tuli kotiin, ei hän löytänyt Ragnia alhaalta. Ja kun hän tuli yläkertaan, oli Ragni siellä vuoteessa! Hän ojensi kätensä Kallemille — voi, miten laihaksi se oli tullut! — ja hänen suuret silmänsä katsoivat väsyneesti Kallemiin: "Minä tulin tänne hiukan levähtämään", hän kuiskasi, — "hetkeksi vain". — Hän ei näyttänyt sairaalta, mutta kaiketi siksi, että hän oli pitkällään. Kallem istahti hänen viereensä ja tarttui molemmin käsin hänen hentoon, laihaan käteensä.
"Kaiken tämän alla", hän virkkoi, "piilee jotain, josta minä en ole selvillä. Kerran minä jouduin aivan väärille poluille, mutta senkin jälkeen on tämä kehittynyt nopeammin kuin minä olen voinut käsittää, — siitä syystä, että en ole ollut tarpeeksi huolellinen. Tässä piilee jokin salaisuus, joku suuri varomattomuus, jota minä en ole ottanut lukuun. Rakas Ragni, sano se nyt minulle, muuten en saa rauhaa." —
"Minä sanon sen sinulle. Olen sitä nyt juuri miettinyt. Siellä alhaalla minun pöytälaatikossani on muutamia papereita, siellä vasemmanpuolisessa laatikossa, ne kuuluvat kaikki sinulle. Ne saat sinä lukea sitten, kun —", hän keskeytti lauseensa. "Sitten", lisäsi hän ja puristi heikosti Kallemin kättä. — "Enkö siis nyt sitä saa tietää?" — "Kyllä, sen kyllä, mitä kysyit. Minä vaan en ehtinyt vielä sanoa sitä," Hän pyysi, että Kallem auttaisi häntä toiseen asentoon, ja Kallem teki sen. — "Niin, sinä saat sen tietää. Yksinomaan sinun tähtesi olen sen pitänytkin salassa", — Ragnin silmät kyyneltyivät — "sinä minun", — taas puristi hän heikosti Kallemin kättä ja hymyili. Kallem kuivasi hänen kyyneleensä liinallaan ja käytti sitä myöskin omien silmälasiensa alla. Ragni katsoi häneen äänetönnä. Oliko Ragni jo unhottanut sanottavansa, vai epäröikö hän? Kallem kumartui hänen puoleensa: "No niin —?" hän kysyi, "etkö voi sitä sanoa minulle?" — "Kyllä. Päällimmäisen paperin sieltä, sen, joka on Karlen käsialalla, sen voit sinä lukea heti. Muita et vielä saa." — "Onko se sitten Karlen kirjeessä?" Ragni nyökkäsi tuskin huomattavasti, sitten sulki hän silmänsä. "Avain?" kuiskasi Kallem. "Se on siellä lukossaan", vastasi hän avaamatta silmiään ja laski irti hänen kätensä.
Kallem meni alas, avasi laatikon, otti esille kirjeen, jonka me jo tunnemme, ja istuutui mukavaan asentoon sitä lukemaan.
Mutta kuinka hän kauhistui! Ja mikä ääretön vihan — ja voimattomuuden tunne hänessä syntyi! Ja tästä ei hänellä ollut vähintäkään aavistusta! Hän ponnahti ylös seisoalle ja raivosi, ja vaipui taas sohvalle kuin olisi saanut halvauksen, — hän teki suunnitelmia ja hylkäsi ne taas, hän tahtoi mennä kaikkien luo ja huutaa heille, että he valehtelivat. Hän tahtoi tunkeutua rukoushuoneesen jonakin päivänä, kun se olisi pakatellen täynnä väkeä, hän nousisi tuolille ja syyttäisi heitä kavalimmasta ja kurjimmasta murhasta … muisti sitten, että Ragnille, vaikka olisi aivan tervekin, tämä olisi kuolinisku.
Hän itse eli tehdäkseen voimiensa mukaan ihmisille hyvää, eikä heistä yksikään ollut siksi jalomielinen, siksi kiitollinen taikkapa vain siksi vihamielinen, että olisi sanonut hänelle: sinun on suojeltava omaa ja vaimosi mainetta, varjeltava avioliittosi kunniaa. Ei edes niin paljon ollut heillä edesvastuun tunnetta! Niin paljon saattoi siis löytyä halpamaisuutta ja panettelun halua tuossa "kristillisessä" yhteiskunnassa! Nyt ymmärsi hän sisarensa: Josefine uskoi noita panetteluja! Siitä juuri puhuakseen hän oli odottanut häntä tuona iltana, jolloin —! Ja tästä kiukustuneena — ja uskoen lujasti noihin juoruihin (vapaa-ajattelijastahan ihmiset saivat uskoa mitä hyvänsä) — Josefine oli hommannut tuon "valaskalan" aivan heidän eteensä! Kaikki uskoivat juoruja, kaikki langettivat tuomioitaan, — ei yksikään noussut heitä puolustamaan, ei kukaan tullut varoittamaan!
Tuo oli siis palkka siitä hyvyydestä, jota Ragni oli osoittanut Karlea kohtaan. Se ei ollut ollenkaan itsekästä, ei, sillä olihan Ragnin toisinaan alkuaikoina pitänyt pakoittaakin itseään olemaan hänelle ystävällinen. Kukaan ei voinut olla Ragnia sydämellisempi. Ja hänen puhtaan sydämensä he tahtoivat…! Nuo ilkiöt, nuo edesvastuun tunnetta vailla olevat autuuden apostolit, nuo ulkokullatut virsien veisaajat, nuo kylmäsydämiset rukousten rustaajat! Hän luki Karlen kirjeen uudelleen ja hänen kävi sääliksi tuota poikaa. Poika parka! Olihan aivan luonnollista, että hänessä heräisi rakkaus, sillä kukapa kunnon mies ei jumaloisi ihmistä, joka hänen tähtensä saa kärsiä tuollaista vääryyttä? Täytyihän pojan kiitollisuuden ja ihailun pakostakin muuttua rakkaudeksi. Heti kotiin tultuaan saisi Karl tulla tänne, niin, sen hän saisi tehdä! Ja täällä Ragnin luona hän saisi olla hänen viimeiseen hengenvetoonsa saakka! Ja hänet ottaisi Kallem rinnalleen, hänet eikä ketään muuta … tuona kauheana päivänä, jolloin hän kulkisi lähinnä Ragnin ruumisarkun jälestä! Kallem heittäytyi sohvalle ja huusi tuskassaan. —