Kenties hän oli kuluttanut aikaansa liian paljon omissa töissään, hänen olisi pitänyt seurustella enemmän ihmisten parissa, ja viedä Ragni heidän seuraansa, niin silloin ei tätä varmaankaan olisi tapahtunut. Ei kukaan, joka kerran olisi oppinut tuntemaan Ragnin puhtaan ja jalon sydämen, ei kukaan olisi uskaltanut, … vaikka kukapa sen tietää! Uskonsääntöjen ja tapojen orjat eivät sellaista näe.
Sigrid tuli juoksujalkaa sisälle, rouva oli tullut kovin sairaaksi, yski hirveästi. Kallem lensi nuolena rappuja ylös, yskäkohtaus oli jo ohitse, mutta hikimärkänä oli Ragni ja niin heikkona, niin uupuneena, että hän varmasti oli nyt pyörtymäisillään. Se, mitä hän oli sylkenyt, oli vihertävää ja veristä, — Kallem tiesi, mitä se merkitsi. Hän ymmärsi asian siten, että hän oli viipynyt liian kauan poissa. Ragni oli tullut levottomaksi ja tuntenut kuumentavan ruumistaan, oli heittänyt peitteen päältään ja sitten… Silmät ummessa hän lepäsi siinä ja Kallem auttoi häntä sellaiseen asentoon, että hän saisi nukkua. Tämän jälkeen Ragni ei enää huoneesta poistunut.
Kallem meni kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti tohtori Meekille, mitä oli tapahtunut ja asiaa sen tarkemmin selittämättä liitti kirjeensä loppuun: "Jos Karl on saapunut, niin kai me kohta hänet näemme luonamme. Minä tiedän nyt kaikki."
Hän meni etsimään jotain vaimoa, joka valvoisi Ragnin luona ja palattuaan hän riensi heti taas hänen luokseen. Ragnin oli nyt helpompi olla, hän oli vaipunut uneen. Herättyään hän huomasi Kallemin vuoteensa vieressä. Kallem autteli häntä, antoi hänelle juotavaa, hyväili häntä ja vastasi hänen kysyviin silmäyksiinsä suutelemalla hänen laihaa kättään. Hänen huulensa vapisivat silloin ja silmälasit kostuivat kyyneleistä.
Mutta he puhelivat aivan muista asioista, — Ragni mainitsi, ettei hänen sisarensa voinut tullakaan tänne ja Edvard taas kertoi itse käyneensä hakemassa Sissel Aunen valvomaan Ragnin luona, sillä hän oli Kallemin mielestä sopivin ja sitäpaitsi heidän ystävänsä. Ragni nyökkäsi siihen myöntävästi. He katselivat toisiansa yhäti, kyllästymättä. Ja kumpikin he ajattelivat sitä, minkä he nyt molemmat tiesivät, — nimittäin syytä siihen, miksi Ragni nyt lepäsi vuoteessa. "Karl parka!" kuiskasi Ragni. "Karl parka", vastasi Edvard.
Kallemin täytyi nousta, hän oli muka unhottanut toimittaa jotain siellä alhaalla. Ainahan jonkin syyn voi keksiä.
Jospa hän sentään olisi saattanut puhua Ragnin kanssa! Mutta hän ei uskaltanut, — eikä hän saanut myöskään tilaisuutta olla yksin. Hän kerkisi töintuskin käydä sairashuoneella ja ottaa vastaan muutamia sairaita kotonaan, kaikesta muusta hän kieltäytyi saadakseen istua Ragnin luona.
Hänen mielestään oli julmaa, että oli uhrannut omaisuutensa ja työnsä noiden ihmisten hyväksi, jotka nyt puolestaan murhasivat hänen elämänsä onnen! Millä mitalla nuo ihmiset oikeastaan mittaavat, kun eivät jo heti nähtyään Ragnin voi käsittää, että hän heistä hienoin ja puhtain luonne sittenkin oli? — tämä selittämätön arvoitus kiusasi alati häntä, ihmisten sokeus oli kerrassaan harmillista. Niiden mukaan, jotka hän tunsi, tuomitsi hän muutkin, — keskinkertaista väkeä, arkioloissaan siveitä, mutta kukaan heistä ei jaksanut kohota arkipäiväisyyden yläpuolelle, kaikki he olivat kirkon ystäviä, rukoushuoneessa kyhjöttäjiä, pastori Tuftin henkivartijoita. Oli hän heidän joukossaan tavannut useita, varoitellen kulkevia kelpoihmisiäkin, mutta kaikilta heiltä puuttui edesvastuuntunnetta langettaessaan tuomioitaan, kaikki he olivat niin rakastettavia julmureita, — aivan syyttömiä murhaajia.
Ei löytynyt ketään, jonka kurkkuun olisi voinut karata: "sinä olet syypää, sinä siitä saat vielä vastata!" Kaikki eikä kukaan. Rakastettavia syyllisiä he olivat, suopeita ihmisiä, jotka kylläkin tiesivät olevansa rikollisia. Mutta yksi heidän joukossaan kuitenkin oli, joka eroittui muista, — Josefine. Josefinen keksintöä tämä ei saattanut olla, hänen luonteensa mukaista tällainen ei ollut. Mutta uskoa sellaista hän kylläkin saattoi, kun se koski ihmistä, jota hän vihasi. Jääkylmällä vaiteliaisuudella antoi hän muiden ilkeämielisyyden ilmausten olla sellaisia kuin ne olivat, tai — antoi hän niiden kasvaa. Vihaa tunsi Kallem nyt häntäkin kohtaan! Vaikkapa hän epäilemättä ei ollutkaan pääsyyllinen — Kallemin täytyi aina tämä toistaa, sillä tuskinpa Josefine oli tuota parjausta edes huulilleen päästänyt, siksi ylevä luonne hän oli —, niin Josefine kuitenkin oli tästä murhasta eniten vastuunalainen! Kallem oli vakuutettu siitä että Josefineakin, vaikka hän olikin itse asiassa hyvin vähäisessä määrässä kristitty, oli katkeroittanut tuon pikku olennon epäusko ja myöskin se seikka, että noin syyllinen ihminen uskalsi ylenkatsoa heidän uskoansa. Siitä tuo liiallisuuksiin menevä "oikeudenmukaisuus", joka niin varmasti ja hyvää tarkoittavasti surmasi.
Mutta niin paljon oli Kallem sukua Josefinelle, että hänkin tunsi halua kostaa. Myöskin hän piti sitä "oikeudenmukaisena", eikä hänellä ollut vähintäkään aavistusta siitä, että hän erehtyi. Ei hän koskaan sellaista tuntenut istuessaan Ragnin luona, sillä jo yksistään Ragnin läsnäolo teki hänet hyväksi. Kun nämä ajatukset hänen siellä Ragnin luona istuessaan pyrkivät esiin, tuli hän aina hyvin liikutetuksi, puristi Ragnin kättä, siveli hänen otsaansa, katsoi häntä silmiin, autteli häntä, — kunnes hänen täytyi lähteä, muuten hän olisi langennut polvilleen ja joutunut kokonaan pois suunniltaan.