Nyt siellä istui tuo kelpo Sissel Aune; hänen tummat silmänsä valvoivat ymmärtäväisinä ja rauhallisina Ragnia ja katsahtivat joskus osaaottavasti myöskin Kallemiin. Hänessä näki Kallem kaikkien niiden edustajan, joiden mielestä hän oli jotain ollut ja jotka nyt olisivat tahtoneet auttaa, jos vain olisivat voineet. Aase ja Sören Pedersen tulivat joka aamu salaa kyökkiin kysymään, kuinka rouva voi ja kun tieto tästä levisi, tuli niitä yhä useampia ja useampia, kaikki hiljaisina ja osaaottavaisina. Sigridin oli niin vaikea tulla rouvan luo, sillä silloin hänet itku aina valtasi. Mutta hän tuli kuitenkin sellaisissa tapauksissa kuin esim. silloin, kun everstinna Bajer eräänä kylmänä talvipäivänä saapui kukka päällysviittansa alla ja pyysi että se vietäisiin rouvan huoneesen ja asetettaisiin sellaiseen paikkaan, että rouva voisi sitä katsella. Palvelustytöllä, jonka lapsen Kallem oli pelastanut vaikeasta taudista (samalla tytöllä, joka oli nähnyt Kristen Larssenin kummittelevan!), oli myöskin kukka, yksi ainokainen vain, ja kun hän sai kuulla everstinnan lahjasta, toi hänkin omansa. Ruukku oli tosin yksinkertainen, mutta yks'kaikki. — Ilman näitä ystävyyden osoituksia ei Kallem olisi voinut kaikkea tätä kestää.
Eräänä päivänä palattuaan sairashuoneelta hän näki vieraita päällysvaatteita eteisessä. Ennenkuin itsekään riisui yltään avasi hän salin oven, siellä seisoi parveke-ikkunan luona Otto ja Karl Meek. Karl käännähti ensin ja riensi heti Kallemin kaulaan. Hän näytti kuihtuneelta ja hänessä oli jotain levotonta, melkeinpä hermostunutta. Hänen pitkä tukkansa oli epäjärjestyksessä, hänen soikeat kasvonsa näyttivät ikäänkuin tulleen suuremmiksi, hänen silmänsä kuvastivat omituista, liekehtivää voimaa, jota Kallem ei niissä ennen ollut huomannut. Ne katsoivat taukoamatta Kallemiin. Anteeksi pyytävinä ja tuskaisina ne häntä seurasivat. Karl ei voinut hillitä liikutustaan, ei olla rauhallinen ja kun Kallemin täytyi myöskin puhella isän kanssa, alkoi Karl katsella ympärilleen, kävi flyygelin luona, hiveli kädellään pöytiä, kosketteli kukkia, aukoi nuottivihkoja, — meni sitten ruokasaliin, virkahuoneeseen, oli siellä kotvan aikaa yksinään, sieltä kyökkiin Sigridin luo ja sinne hän jäikin. Kallem katseli useasti ympärilleen, minne Karl oli mahtanut hävitä, tohtori Meek huomasi sen ja virkkoi: "Meillä Meekeillä on kaikilla voimakkaat tunteet. Me olemme koettaneet hillitä niitä, mutta hän tuolla, hän ei niitä voi hillitä. Jos ne toisaalla suljetaankin, purkautuvat ne toisaalta ulos." Karl tuli sisään ja näytti kovin itkeneeltä, Kallem ei halunnut, että hän menisi Ragnin luo, joka tapauksessa hänen tulisi odottaa siksi kunnes rauhoittuisi. Itse hän vakuutti, että hän siellä ylhäällä heti muuttuisi levolliseksi, hän rukoili hartaasti, että saisi nähdä Ragnin, mutta mikään ei auttanut. Koko sinä päivänä ei Karl sinne päässyt, iltaisin oli Ragni aina huonompi, eikä hän saanut tietääkään, että Karl oli tullut.
Seuraavana aamuna kertoi Kallem Ragnille, joka oli silloin virkeämpi, että tohtori Otto Meek oli tullut kaupunkiin ja käynyt heillä eilen kysymässä Ragnin vointia. "Entä Karl", kysyi Ragni. — Niin, Karl oli ollut mukana. — Ragni lepäsi hetken sanomatta mitään. "Kyllä kai soitto sieltä alhaalta kuuluu tänne ylös." — "Kyllä, jos salin ovi on auki, mutta onko se hyvä —?" Eteinen oli lämmin ja sen kautta tuuletettiin näitäkin ylähuoneita, niin että sen puolesta ei ollut mitään estettä. "Mutta luuletko voivasi kestää musiikkia?" — "Minä kaipaan musiikkia", vastasi Ragni. Sissel Aune katsoi tohtoriin, hän uskoi varmasti, että se ei olisi hyväksi. "Eikö Karl saa tulla sinua tervehtimään?" Ragni lepäsi ja käänteli toisella kädellään lakanan nurkkaa, toisessa hänellä oli nenäliina. Hän ei vastannut, mutta selvästi huomasi, ettei hän sitä tahtonut. "Mutta saahan tohtori Meek käydä sinua katsomassa?" — "Eikö sitä voi välttää?" Kallem toivoi, että tohtori Meek saisi nähdä hänet. Päivemmällä saapui tohtori Meek ja Kallem kertoi hänelle kaikki. Karl pyysi niin nöyrästi, että saisi seista edes toisten takana ovella. Hän ei virkkaisi sanaakaan, eikä liikahtaisi vähääkään ja poistuisi heti. Kallemia säälitti poika parka eikä hän voinut sitä häneltä kieltää. Hän meni itse ensin sisään ja ilmoitti Meekin, joka tuli heti jälestä. Tohtori Meekin leveän selän takaa Karlea ei näkynyt, hän seisoskeli oven pielessä. Ragni lepäsi niin, että kasvot olivat oveen päin. Hän ei nähnyt Karlea, mutta Karl näki vilaukselta nuo kuihtuneet kasvot, sisäänpainuneet, kuumetta hehkuvat posket ja kuivat huulet. Katseen loisto oli kuin kauan kaikuva hätähuuto. Myöskin Sissel joutui puolittain Ragnin eteen, sillä hänen täytyi olla sängyn toisella puolen antamassa juotavaa, Ragnia kun vaivasi näet yöt päivät kalvava jano.
Meek kyseli yhtä ja toista, Ragni vastaili hajamielisesti ja kurkaili arasti hänen molemmille puolilleen. Aavistiko Ragni, että Karl oli siellä? Sitten muutti hän asentoa ja Sissel vetäytyi pois. Nyt olisi hän voinut nähdä Karlen, mutta Karl oli jo mennyt.
Hänet löydettiin sitten salista aivan murtuneena, epätoivon vallassa. Hän rukoili, että saisi jäädä tänne ja että saisi entisen huoneensa, — vaikkapa ei saisikaan enää Ragnia nähdä, — hän ei voinut olla täältä poissa. Kallem ei saattanut häneltä sitä kieltää ja isäkin näytti sitä toivovan. Karlen koko olennossa oli jotain, joka herätti heissä vakavia mietteitä.
Seuraavana aamuna soitti Karl. Salin ovi oli auki ja Ragnin kamarin ovi raollaan. Soitto kaikui sinne ylös hillittynä ja kuului kauniilta. Karl oli edistynyt soittotaidossa. Kappaletta Ragni ei tuntenut, mutta se vaikutti häneen, ja hän käski sanoa Karlelle terveisiä, että hän oli hyvin kiitollinen soitosta. Karl soitti myöhemmin vielä yhden kappaleen ja seuraavana aamuna soitti hän myöskin. Seurauksena tästä oli, että hän sai luvan päästä Ragnia tervehtimään. Karl lupasi olla hiljaa, niin hiljaa, ja viipyä siellä vain silmänräpäyshetken. Jo eteisessä alkoi hän kulkea varpaillaan ja hän hiipi sisään kuin varjo. Kuitenkin oli hänellä työ ja tuska hillitessään tunteitaan. Mutta heti, kun Ragnin katse valtasi hänet, kuten aina ennenkin, tunsi hän, että Ragni häntä arkaili ja toivoi hänen poistumistaan. Tämä lamautti häntä ja hän katsoi rukoilevasti Ragniin. Ragni huomasi tämän muutoksen Karlessa. Kallem tarttui silloin Ragnin käteen ja hän rauhottui. Mitä kauemmin Karl siinä seisoi, sitä suuremmaksi kasvoi Ragnissa säälintunne häntä kohtaan. Karl oli kärsinyt, hän oli hyvä poika, Ragni koetti hymyillä ja ojensipa vielä laihan kätensäkin häntä kohti. Karl katsoi Kallemiin eikä tarttunut siihen, ei hän edes liikahtanut, mutta ankara mielenliikutus pyrki purkautumaan esille ja ikäänkuin sitä tukahduttaakseen kuiskasi Ragni: "Karl hyvä!" Silloin Karl läksi.
Tämän käynnin jälkeen hän oli hiljainen ja ajatuksiinsa vaipunut, kuin ajattelisi hän jotain erikoista. Hän puheli harvoin Kallemin kanssa, eikä muiden kanssa vaihtanut sanaakaan. Joka aamupäivä hän sai hetkisen olla siellä ylhäällä, hän soitteli Ragnille salista ja vaelteli muuten koko päivän yksinään.
Kun hän taas eräänä aamupäivänä soitti, tunsi Ragni jo heti ensi säveleistä, että se oli jotain Karlen omaa. Pari kertaa ennenkin hän oli soittanut pieniä kappaleita, jotka Ragni oli tuntenut hänen itsensä säveltämiksi, nyt noudatti hän uusia esikuvia ja hänen oma erikoisuutensa siitä kärsi. Tämä uusi kappale oli yritys johonkin suurempaan, alku hurjaa, myrskyistä intohimoa, — herra-jumala, tämä kuvaa varmasti häntä itseään! ajatteli Ragni. Keskellä pauhaavaa sävelmerta tuli äkkiä hiljaisuus, ja silloin alkoi kuulua laulava sävel, luottava ja koruton, enköhän se vaan ole minä? Sitten alkoi kajahdella kirkunaa ja ulvomista tämän rauhallisen ja onnellisen säveleen ympärillä, — oli muutama tahti tätä laulavaa säveltä ja sitten monta tahtia valitusta ja kirkumista ja kaiken tämän ohella humisi tuo ensimäinen teema. Siinä oli todellisuutta, liiaksikin todellisuutta, sillä se vaikutti väkisinkin naurettavasti. Ragnin täytyi pidättää itseään purskahtamasta nauruun, hän ei kärsinyt mitään tällaista. Hän katsahti Sissel Auneen ja aikoi pyytää häntä menemään alas sanomaan Karlelle, että lopettaisi, mutta Sissel Aunen viisaat kasvot olivat niin kummastuksissaan noista luonnollisista huudoista, — hyvä ystävä, voiko ihmiset musiikissakin huutaa? Viimeinen jäte Ragnin entistä hilpeyttä purkausi esiin parina naurunpuuskana, sitten vielä parina, — ja sitten tuli yskäkohtaus! Se uudistui yhä, yhä ja yhä, — ankarampana kuin koskaan tätä ennen.
Soittaessaan Karl kuuli, että kyökin kello soi vimmatusti, hän kuuli Sigridin hyökkäävän portaita ylös ja kohta taas rientävän alas, huutaen tohtoria. Karl tiesi, että Kallem oli juuri mennyt sairashuoneelle ja läksi heti juoksemaan sinne ilman lakkia ja päällysnuttua, ei löytänyt häntä heti, joten kohtaus oli jo ohi kun he saapuivat. Ragni oli yskinyt verta enemmän kuin tavallisesti, Kallem oli kovasti säikähtänyt, sen näki Karl, joka tietämättään oli rientänyt hänen jälestään ylös. Hän vetäytyikin heti takaisin.
Päivemmällä tuulautettiin huonetta ja Kallem oli vielä siellä. Silloin tuli Karl oven ulkopuolelle ja kuuli Kallemin puhuvan, uskalsipa hän kurkistaa sisällekin. Ragni lepäsi heikkona ja väsyneenä, mutta Kallem oli juuri kysynyt, eikö nyt tuntunut helpommalta. Ragni näki vilaukselta Karlen suuret, kauhistuneet kasvot. Hän muisti nauraneensa hänelle ja hän oli Kallemilta kuullut, että Karl oli tuskissaan juossut häntä hakemaan ilman hattua ja päällysnuttua. Silloin viittasi hän Kallemille, että Karl saisi tulla sisälle. Hän hymyili Karlelle ja nostipa hiukan — hyvin hiukan — kättänsä, kiittääkseenkö häntä? Karl uskalsi nyt astua lähemmäksi, tänään hän kyllä sen ottaisi vastaan. Hän tahtoi enemmänkin, hän tahtoi kumartua sen ylitse ja hänen silmiinsä ilmestyi ihmeellinen loisto. Kallem, joka seisoi Ragnin oikealla puolen, huomasi sen, huomasi myöskin, että hän aikoi kumartua sen käden ylitse, jossa Ragnilla oli nenäliina, ehkäpä vielä suudellakin sitä, ja hän kiiruhti sanomaan: "Elä tee sitä, Karl!" — Karl nousikin heti ja katsoi heihin kumpaankin, mutta taas sävähti hänen silmiinsä tuo ihmeellinen loiste ja siinä silmänräpäyksessä oli hän nojautuneena sekä käden että nenäliinan yli ja suuteli niitä molempia. Ennenkuin ehdittiin mitään sanoa, oli hän taas pystyssä ja näytti siltä kuin tahtoisi hän tapella tai kuin olisi hän suorittanut suuren sankarityön. Ragni lepäsi toivottomana ja ymmärtämättä asian todellista laitaa, Karlen sotilaallista ryhtiä, hänen suurta tekoaan hän ei ymmärtänyt, mutta sitä paremmin käsitti hän Karlen hirvittävän varomattomuuden. Karl oli jo hävinnyt huoneesta.