Jos hän tahtoi kuolla Ragnin kanssa, niin oli se erehdys, joka jossain toisessa tilaisuudessa olisi synnyttänyt suurtakin hauskuutta, varsinkin niissä, jotka tiesivät, että Ragni oli juuri vähää ennen puhdistautunut yskäkohtauksen jälestä ja että nenäliina oli uusi ja puhdas. Mutta Kallem ajatteli vain sitä, että kun kaikki oli saatu hyvälle kannalle, voi joku hullu tulla ja pilata koko homman, — Ragnia oli säikytetty.

Niin pian kuin suinkin voi, Kallem kiiruhti etsimään Karlea. Tämä oli juuri päällysvaatteissaan hyökkäämässä ulos. Mutta Kallem huusi: "Minnekä sinä aijot mennä?" Karl ei vastannut, hän näytti olevan ankaran mielenliikutuksen vallassa ja tahtoi vaan rientää ulos. Kallem veti hänet takaisin, asetti hänet eteensä, katsoi häntä vakavasti silmiin ja kiersi ystävällisesti kätensä hänen kaulaansa. Silloin purskahti Karl itkuun. Hän valitti olevansa aivan mahdoton, menetteli joka kerta mielettömästi, hän ei kelvannut mihinkään. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa, mitä Kallem hänelle sanoi, hän ei huolinut lohdutuksesta, hänen kurjuutensa ja halpuutensa oli niin hirvittävän suuri, eikä hänellä ollut edes kykyäkään mihinkään. Hänen viimeinen sävellyksensä, joka jos mikään oli hänen omaa elämäänsä, se oli todellisinta, mitä hän voi saada aikaan ja kun hän nyt aamupäivällä oli sitä soittanut, oli se tuntunut hänestä naurettavalta, niin hirvittävän naurettavalta! — Ohoo, ajatteli Kallem, sitäkö se onkin!

Ja sitä se oli. Ragnin läheisyydessä tunsi Karl, että Ragnikin sen tuomitsi.

Kallem käsitti nyt, miten suuresti hän oli erehtynyt siinä, että oli sallinut Karlen tulla tänne, hän ajatteli kauhistuksella, mitä Ragni oli mahtanutkaan kestää hänen tähtensä. Hänellä itselläänkin oli nyt täysi työ pitää häntä tasapainossa.

Eräänä päivänä sanoi hän Ragnille — kun Ragni sattui kysymään Karlea —: "Sinulla on ollut hänestä paljon enemmän huolta kuin mitä olen voinut aavistaakaan?" Ragni sulki silmänsä, avasi ne jälleen ja hymyili.

Karl ei tullut enää ylös Ragnin luo, eikä hän enää pyytänytkään sinne päästä. Hirveissä tunnetuskissaan ei hän voinut soittaakaan, Kallemin täytyi oikein pakoittamalla pakoittaa häntä soittamaan joitakin omia pikkusävellyksiään. Tämä tapahtui nyt suljettujen ovien sisällä, mutta Ragni kuuli sen kuitenkin ja sanoi Kallemille, että ne kappaleet olivat hyviä ja sitä mieltä oli myöskin Kallem. Tästä tuli Karl taas iloiseksi, hänen itseluottamuksensa palasi vähitellen — ja hän alkoi taas muuttua rakastettavaksi.

Heti kun Kallem oli saanut ympäristönsä rauhoittumaan, tuli hänen oma vuoronsa. Hänen miehekkäästä taistelustaan ei aina ollut toivottua tulosta, ja Karl tuli vihdoinkin käsittämään, että täällä oli muitakin, jotka kärsivät, eikä yksin hän ja että muitakin oli otettava huomioon. Ja nyt hänessä tapahtui täydellinen muutos, hän eli yksinomaan Kallemin hyväksi, oli huomaavainen ja kekseliäs. Yksi lohdutuskeino oli, joka aina auttoi ja johon hän useasti turvautui: hän alkoi puhua Ragnista, ylistää hänen sielunominaisuuksiaan. Hän osasi luoda hienon kuvan siitä, mikä oli erikoisinta ja ominaisinta Ragnin olennossa, hän osasi taiteellisesti värittää Ragnin pienimmänkin teon tai sanan ja se jumaloiva ihastus, jolla hän hänestä puhui, juuri vaikutti Kallemiin, ja myötätuntoisuuden lämpöähän Kallem tarvitsikin, sillä yhä masentuneemmaksi hän tuli kuta enemmän Ragni heikkoni. Ragni ei voinut enää pitää päätään tyynyllä, se solui aina milloin sen toiselle milloin toiselle puolelle, hänen silmissään oli ikäänkuin henkistä loistoa ja hän näki kaikki nyt kirkkaammassa valossa, hänen ohuet, äänettömät huulensa olivat avoinna ja hän muistutti, siinä valkeassa huoneessa, valkeiden lakanoiden välissä ja valkeassa puvussaan jotain avutonta, untuvia vailla olevaa linnunpoikaista hyljätyssä pesässä. Usein oli Karl se, joka sai Kallemin rauhoittumaan, kun tämä tuli sieltä Ragnin luota voimattomana hillitsemään suruaan tai kuolemanväsyneenä ja Karl se aina löysi sattuvat sanat ja saipa vielä hänet rajattomasti ylistämäänkin Ragnia.

Ragni ei voinut paljoa puhua, eikä hän halunnutkaan, mutta se mitä hän sanoi, osoitti, ettei hän koskaan erehtynyt tilastaan, — niinkuin rintatautiset tavallisesti. Eräänä päivänä viittasi hän Kallemia kumartumaan lähemmäksi häntä. "Kristen Larssen", hän kuiskasi, "on tuolla nurkassa". Sitten hän hymyili ja hetken päästä lisäsi: "Nyt minä en häntä pelkää." Toisen kerran lähetti hän hakemaan Kallemia saadakseen vain sanoa: "Sinä et saa olla kenellekään vihainen — minun tähteni." Hän ei maininnut nimiä. Kallem puristi hänen kevyttä kättään ja Ragni katsoi häneen silmät täynnä säteilevää hyvyyttä. Joskus koetti Ragni hymyilläkin, mutta siihen ei hänellä enää ollut voimia. Kun hän näki Kallemin kyynelissä, viittasi hän hänen kumartumaan ja hän siveli kädellään hänen tukkaansa. Kerran kun Kallem tällaisena hetkenä kiitti häntä kaikesta, mitä hän oli hänelle ollut, — koetti Ragni häntä rauhoittaa, hänen tulisi heittää sellaiset ajatukset.

Sittenpä he eivät enää monta sanaa vaihtaneet. He puhuivat silmäyksillä ja merkeillä. Heidän tuskansa oli yhteinen eikä heidän välillään ollut mitään, josta he eivät olisi puhuneet. Heidän kiitollisuutensa, heidän surunsa ei tarvinnut enää sanoiksi pukeutua. Hetki lähestyi.

Eräänä iltapäivänä kuultiin Sisselin soittavan, soittavan, soittavan. Sigrid hyökkäsi ylös ja hänen jälestään Kallem ja Karl. Tämä viimemainittu jäi oven ulkopuolelle. Hän kuuli, että Ragnilla oli yskäkohtaus ja vallan hirvittävä. Hän ei luullut enää Ragnilla olevan voimia kestää tuollaista, jokainen yskäys koski hänen rintaansa, leikkasi, viilsi hänen sydäntään. Ragnin tuskainen ääni nosti hien hänen otsalleen, hän ei voinut kuunnella eikä uskaltanut lähteä. Tämä oli varmaankin Ragnilla viimeinen hetki. Hän kuuli Sigridin itkevän, hän kuuli hänen nyyhkyttävän: "Rouva! rouva!" — ja heti sen perästä: "hän kuolee!" Silloin avasi Karl oven. Ensimäinen, mitä hän näki, oli verta ja silloin hän tunsi voimiensa pettävän, hän pyörtyi.