Päästyään taas tajuntaansa huomasi hän olevansa omassa sängyssään. Sigrid istui siinä sängyn vierellä ja itki. Sitten muisti hän, mitä oli tapahtunut ja kysyi: "Onko hän kuollut?" — "Tohtori luulee, että se pian tapahtuu."
Myöhemmin saivat he kumpikin tulla sisälle. Ragni lepäsi vuoteella aivan kuin olisi nukkunut, yhtä kalpeana kuin lakana, joiden välissä hän lepäsi. Kallem piti häntä kädestä. He eivät voineet nähdä Kallemin kasvoja, mutta he näkivät olkapäiden tuon tuostakin vavahtelevan ja kuulivat hänen nyyhkytyksensä. Toisella puolen seisoi Sissel. Kuinka kummallista oli nähdä näitä kahta surun eri ilmestymistapaa. Vaikka Sisselin lujat, rehelliset kasvot ilmaisivatkin osanottavaisuutta, — niin oli hän kuitenkin vieras, näytti aivan siltä kuin olisi hän peninkulman päästä katsellut Kallemin äänetöntä epätoivoa. "Onko hän kuollut?" kuiskasi Sigrid. Sissel puisti päätään. Ragni kuuli kysymyksen ja avasi silmänsä. Hän tahtoi vielä viimeisillään hyvittää heitä, koettamalla, ei hymyillä, sillä sitä hän ei jaksanut, vaan lähettää heille viimeisen tervehdyksensä. Hänen katseensa suuntautui Sigridiin ja Karleen, mutta siirtyi heti Kallemiin. Hetken kuluttua hän oli kuollut.
Toiset poistuivat, yhäti istui Kallem.
Kun hän sitten tuli alas, ei hän löytänyt ketään. Karl oli mennyt omaan huoneeseensa, Sigrid istui Sisselin kanssa omassa kamarissaan. Kyökki oli tyhjä, virkahuone tyhjä, tyhjiä olivat nyt kaikki huoneet. Hän oli Ragnille luvannut lukevansa ne muistelmat, jotka Ragni oli häntä varten kirjoittanut, — niin ne olivat siellä Karlen kirjeen alla ja niitä ympäröivään päällystään oli kirjoitettu vain sana: "sitten". Mutta hän ei nyt voinut ja tuskin hän voisi niitä lukea koko sinä aikana, jonka Ragni vielä oli täällä kotona. Hän pysähtyi Ragnin kirjahyllyn eteen ja katseli sitä, — se oli kuva Ragnista, sekin. Kuinka usein hän oli jo ennenkin sitä katsellut ja hymyillen silmäillyt kirjojen nimiä. Hänen silmänsä kiintyivät nyt Henrik Ibsenin "Villisorsaan". Pitkä kun oli, voi hän helposti ylhäältä päin nähdä, että sen loppupuolella oli aukko lehtien välissä. Hän otti kirjan esille ja huomasi, että Ragni oli leikannut siitä pois ne lehdet, joilla kerrottiin Hedvigin surullisen elämäntarinan loppu, sen paikan, jossa hän ampuu itsensä ja myöskin ne lehdet, joilla kuvataan sitä, mikä sitten seuraa. Ragni oli leikannut sen pois, hän ei tahtonut, että niin kävisi.
Tuskinpa mikään olisi tehnyt voimakkaampaa vaikutusta. Hän heittäysi sohvalle ja itki kuin lapsi, jota on pahasti kohdeltu. Ragni oli tietysti liian hienotunteinen ja arka, se maailma, jossa me elämme ja taistelemme, on vielä liian raaka, sen on tultava paremmaksi, ennenkuin sellaiset kuin Ragni voivat siinä elää. Ragni oli koettanut leikata siitä pois sen, josta hän ei pitänyt, mutta hän tulikin itse leikatuksi.
11.
Pikku Edvardilla oli silloin, kun hänen kasvatuksestaan riideltiin, ollut yskä jo muutamia päiviä ja saman sunnuntain iltana hän tuli sairaammaksi, joten hänen oli pysyttävä sisällä.
Parin päivän perästä hän pääsi jälleen ulos ja näytti koko lailla terveeltä, mutta iltasella hän yski jälleen ja olipa hänellä kuumettakin. Hänen oli pysyttävä taas sisällä. Poika oli tottunut askartelemaan ulkoilmassa ja siksipä hän tulikin nyt juonikkaaksi ja kadotti ruokahalunsa; Josefine puuhasi aika lailla hänen kanssaan, ja olipa lopulta ankarakin. Silloin poika äkämystyi ja tahtoi mennä mummon luo, mutta sinne häntä ei laskettu. Mutta kun mummo sitten tuli hänen luokseen, käänsikin hän töppöset toisaanne ja juoksi isänsä turviin. Sieltä hän palasi itkien takaisin, hän ei ollut saanut ottaa kirjoja alahyllyltä rakentaakseen niistä taloja.
Äkäpäissään hyökkäsi hän sänkyynsä. Hän valitti yskiessä koskevan rintaansa. Yöllä oli hän kovassa kuumeessa ja houraili, että Kristen Larssen muka suuri säkki kädessä ajeli poikia takaa, halusi pistää ne säkkiin ja kantaa helvettiin.
Josefine hoiteli häntä tärpättikääreillä ja muilla tiedossaan olevilla keinoilla, mutta kun pappi aamulla tuli katsomaan, pyysi hän tätä hakemaan lääkäriä.