Kent oli heidän kotilääkärinsä, mutta hän ei voinut tulla ennenkuin iltapäivällä ja silloin kävi tutkimuksesta selville, että pojalla oli keuhkotulehdus. Josefine oli menetellyt aivan oikein. Tohtori määräsi ruokajärjestyksen, kirjoitti lääkettä, jota olisi annettava joka toinen tunti ja pyysi, että kutsuttaisiin hänet heti paikalle, jos kuume sattuisi nousemaan yli 39°.
Seuraavina päivinä poika tuli paremmaksi, söi hiukan ja yski vähemmän. Kuume ei noussut yhtenäkään iltana yli 38°. Jumalan kiitos!
Vaikka vaara oli ollutkin näin pieni, tuntui sentään sekä Tuftista että Josefinesta kuin joku näkymätön käsi olisi levännyt heidän hartioillaan. Pojan sairauden aikana he tunsivat hitaasti lähestyvänsä toisiaan ja he hakivat tilaisuutta saadakseen puhella toistensa kanssa — tosin vain lapsen tilasta, mutta heidän äänensä sävyssä oli jotain anteeksipyytävää.
Yskä ja pistokset kupeessa lakkasivat, poika parani huomattavaa vauhtia, mutta ruokahalu ei ollut kehuttava ja kuumetta oli vielä hiukan joka päivä eikä voimatkaan ruvenneet palautumaan. Hänelle ostettiin uusia askareita, jotka ensimäisenä päivänä huvittivat häntä, mutta toisena hän jo niihin kyllästyi. Isä ja äiti kertoivat vuorotellen hänelle satuja. Hän kuunteli niitä tekemällä kysymyksiä. Mummosta hän ei välittänyt ollenkaan. Joskus kuume kohosi äkkiä ja silloin häntä värisytti. Kent oli levoton varsinkin sen johdosta, että kuume kohosi aina iltasella. Hän määräsi kiniiniä ja käyttipä jo espanjan-kärpästäkin. Josefine ei ollut juuri liikahtanutkaan sairasvuoteen äärestä eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan avusta. Ei poikakaan halunnut ketään muuta läheisyyteensä.
Mutta poika oli aina vain paranemaan päin ja pappi sanoi eräänä iltana heidän ollessaan kuumetta mittaamassa: "Kyllä me vielä pelosta pääsemme, Josefine." Josefine katsahti häneen, Tuft ojensi kätensä: hän tarttui siihen, mutta häpesi taas ja veti kätensä pois.
Tohtori Kent oli kertonut heille, että rouva Kallem oli kovin sairaana eikä voinut enään huoneestaan liikkua. Toisilta he sitten kuulivat, että Ragnilla oli keuhkotauti ja kumpikin he kysyivät asianlaitaa tohtori Kentiltä, joka ilmoitti sen olevan vieläpä nelistävää keuhkotautia.
Pappi ei sanonut mitään Josefinelle, mutta Kentille hän sanoi, että se varmasti oli onneksi hänen langolleen, ehkäpä hänestä nyt tulee vapaa mies ja sen kautta voi myöskin henkisesti kasvaa.
Josefineen se vaikutti toisin. Tuft huomasi sen siitä, että Josefine tuli hiljaiseksi ja umpimieliseksi. Vain jonkun sanan hän silloin tällöin sai vaimoltaan.
Kerran iltapäivällä aikoja sen jälkeen loikoili Josefine sängyssä ja mietiskeli, minkälaisen vaikutuksen mahtaisi Ragnin kuolema tehdä hänen veljeensä, — ja hän oli näkevinään hänet. Ei hän ensin sitä ajatellut, mutta sitten muodostui tuo kuva niin ihmeellisen selväksi. Hän näki hänen lepäävän pitkältä pituuttaan virkahuoneensa sohvalla. Hän näki koko huoneen, sen uutimet, kirjahyllyt, kirjat, kirjoituspöydän, kaksi muuta pöytää, suuren nojatuolin, useita avattuja kirjoja, kirjoitettuja papereita, arkkeina toinen toisensa vieressä, … hän näki joka lehden, jokaisen yksityiskohdan ja Kallemin itsensä ruskeassa puvussa, jota hän ei ennen ollut nähnyt hänen käyttävän. Mutta koko virkahuoneessa hän ei ollut käynyt, sen jälkeen kun se oli kalustettu, lainkaan ja noita huonekaluja, uutimia, tapetteja hän ei ollut koskaan vielä nähnyt, mutta hän ei vähääkään epäillyt, etteivät ne olisi sellaisia todellisuudessa. Jonain muuna aikana tämä olisi vaikuttanut häneen vallan toisella tavalla, mutta nyt haihdutti kaiken muun tietoisuus siitä, että hän sai nähdä veljensä, ja niin kuihtuneena surusta! Mitä tarkemmin hän häntä katsoi, sitä kovemmin se häneen koski. Niin, Josefine näki nyt hänet sellaisessa epätoivossa, ettei mikään tätä ennen, ei edes isän kuolemakaan ollut häneen kovemmin koskenut. Hän näki veljensä kiemurtelevan tuskissaan ja itkevän ääneensä, hän näki hänen yhteen puristetut kätensä, hän näki lopuksi vain yksinomaan hänet, hänen vaikeroivan katseensa tuuheiden kulmakarvojen alta ja silmälasien takaa ja äärettömän tyhjyyden hänen ympärillään… Josefine heräsi tästä aivan kylmänä hiestä ja niin väsyneenä, että tuskin voi kättänsäkään liikuttaa. Tämän jälkeen tunsi hän aina selittämättömän pelon painostusta, se vei häneltä unenkin. Koskiko se hänen veljeänsä vaiko poikaansa? Pikku Edvard lepäsi siinä hänen vieressään yskässä ja hengenvaarassa, mutta hänestä tuntui kuin poika olisi ollut hänestä hyvin kaukana. Poikansa korkea otsa näytti hänestä tyhjältä, hänen katseensa häilyvältä, kätensä eivät enää olleet lapsen käsien näköiset, ne eivät olleet elämätä varten. Josefine kiiruhti joskus hänen luokseen tullakseen vakuutetuksi, että poika oli häntä lähellä. Niin, siellä hän oli, mutta herrajumala! — eihän hän vain kadottane pikku Edvardia. Tässä kärsimyksessään hän huomasi yhtäläisyyttä veljensä surun kanssa. Pikku Edvardin ja Ragnin kohtalot näyttivät hänestä samankaltaisilta. Unettomina öinä ja raskaina päivinä ne kietoutuivat hänen mielikuvituksessaan niin toistensa yhteyteen, että hänestä tuntui kuin molemmille lankeisi sama tuomio.
Tähän saakka hänen uskonnollinen tunteensa oli ollut oikeastaan vain vapauden kaipausta ja järkähtymätöntä totuuden rakkautta. Tässä tuskassa ja pelossa tunsi hän taipumattoman salaperäisen kohtalon painostusta. Häntä säikytti pieninkin seikka. Joka paikassa näki hän enteitä ja merkkejä. Poika voi levätä ainoastaan sairaalla kupeellaan, muussa asennossa häneen koski niin, että hänen täytyi valittaa, … ja Josefinesta tuntui häntä auttaessaan tämä käsittämättömältä. Hän koetti asettaa hänet tyynyjen nojaan, mutta poika rukoili sydäntä vihlovasti, että annettaisiin olla hänen rauhassa. Josefine ei saanut enää koskea hänen jalkaansakaan, sillä poika tahtoi levätä polvet koukussa ja toinen polvi määrätyssä asennossa toisen päällä, … selittämättömiä päähänpistoja, jotka ikäänkuin sysäsivät hänet syrjään. Merkitsikö tämä sitä, että hänen olisi opittava ymmärtämään, että hän itse asiassa olikin kaikkien tiellä.