Lopulta hän vallan hermostui tästä. Jo tuo hänen pelkonsa, jota hän tunsi poikaa hoidellessaan, olisi ollut kylliksi, mutta ajatukset, jotka hänessä silloin heräsivät, tekivät hänet vallan hulluksi epätoivosta. Kenellekään hän ei siitä puhunut. Tuo jalkojen pitäminen tuossa asennossa tuntui hänestä niin hirvittävän salaperäiseltä ja merkilliseltä, että hän sen johdosta rupesi pelkäämään koko poikaa, hän ei tuntenut häntä enää omakseen. Vasta myöhemmin ja aivan sattumalta hän huomasi, että jalat olivat nilkkaluun kohdalta turvoksissa. Hän oli aina kuullut, että se merkitsi lopun lähenemistä. Töintuskin jaksoi Josefine laskeutua portaita alas pastorin kansliaan, jossa pappi istui savupilven ympäröimänä. Pappi näki edessään vaimonsa kalpeana ja kauhistuneena, yllä valkea yöpuku: "No mutta rakas Josefine, mitä on tapahtunut?" Josefine kertoi huomionsa ja he riensivät molemmat ylös. Olekin näki nyt, että jalat olivat turvoksissa, laskeusi polvillensa vuoteen ääreen ja kumartui rukoukseen. Pienokaisen lyhyt hengitys ja nuo välkkyvät mutta välinpitämättömät silmät, joilla hän katsoi isäänsä, vihloivat Josefinen sydäntä. Hänkin olisi tahtonut rukoilla, mutta samassa tyrkkäsi poika isäänsä kädellään, hän ei kärsinyt tupakan hajua. Siten esti poika äitinsä rukoilemasta.
Tohtori Kentin hymyily, hänen hiljainen, mutta varma lausuntonsa, että tauti oli samalla asteella kuin silloinkin, kun hän ensikerran huomasi tulehduksen, ei se ollut lainkaan pahemmaksi muuttunut, jalat olivat varmaankin turvonneet polvien kummallisesta asennosta, — se rauhoitti heitä siinä määrin, että Josefine ihan itki ilosta. Tohtori tutki virtsaa ja se vahvisti hänen sanansa.
Sinä yönä Josefine nukkui enemmän kuin pitkään aikaan sitä ennen, mutta sittenkin tunsi hän itsensä entistä väsyneemmäksi.
Taas kului joku aika. Sitten eräänä iltana tuli pappi tohtori Kentin seurassa tavallista juhlallisempana ylös Josefinen ja pojan luo. Josefine lepäsi täysissä pukimissa vuoteellaan, hän kohottautui istumaan noustakseen sängystä, mutta sekä Kent että pappi pyysivät häntä vain lepäämään rauhassa. Tohtori Kent kertoi, että edellisenä päivänä oli rouva Kallem kuollut. Molemmat miehet katsoivat Josefineen, hän sulki silmänsä. Hetkisen vallitsi syvä hiljaisuus. Mutta nähdessään Josefinen kasvojen värähtelevän kiiruhti Tuft lausumaan: "Asiain näin olen se on vain hyväksi Edvardille. Tietysti se koskee nyt häneen kovasti, mutta kyllä se vielä onneksi hänelle kääntyy. Se tulee häntä varmasti kohottamaan." Josefine käänsi kasvonsa poispäin. Silmät pysyivät ummessa, sitten purskahti hän itkuun.
Samassa huomasi Tuft sanoneensa jotain edeltäpäin opittua, niin, hän tunsi olleensa suorastaan raaka. Pojan sairaus ja viime aikojen tuskainen yhdyselämä oli aikaansaanut hänessä jonkinlaisen muutoksen. Nuo hänen entisestä olennostaan lähteneet sanat saivat nyt erikoisen leimansa, muodostuivat hänen äänettömiksi vainoojikseen, ne olivat "jumalan lähettejä", sillä lausuttiinhan ne tänä merkillisenä hetkenä ja kohtasivathan ne Josefinen polttavaa tuskaa ja heidän omaa sairasta lastaan.
Aina siihen saakka, kun nämä sanat tulivat lausutuiksi, oli Josefine ääneti rukoillut silloin kun pappikin rukoili, mutta tästä lähtien hän ei sitä enää tehnyt. Niin hän nytkin tunsi samaa kuin silloin heidän yhdyselämänsä alkuaikana, kun hänen miehensä oli ollut siksi typerä, että oli pyytänyt häntä laulamaan virsiä yhdessä kanssaan. Silloin ei Tuft ollut huomannut mitään, nyt hän havaitsi heti asian oikean laidan. Mutta juuri siksi täytyi hänen turvautua seurakuntaan, saada ennenkaikkea juuri se rukoilemaan hänen sairaan lapsensa puolesta. Hän kääntyi rukoushuone-ystäviensä puoleen: niihin hän luotti. Nämä tuskaiset päivät, pelkonsa pojan kohtalosta ja hänen iloton rakkautensa saattoivat hänet voimakkaasti laskemaan ilmoille oman sielunsa hätähuudon, hän pyysi heitä rukoilemaan kanssaan, hän huusi jumalalta armoa: kunpa vain nähtäisiin, että hän ansaitsi jumalan yhteyden, niin silloin ei tämä koetus tuntuisi niin ankaralta.
Hän vallan säteili uskonhartautta tullessaan kotiin ja kertoessaan siitä. Kun voima hänessä purkausi ilmoille, silloin oli hän miesten miehiä, mutta se tapahtui niin harvoin.
Josefinen tila kävi arveluttavaksi. Se, että hän viikkokausiin oli vailla raitista ilmaa ja säännöllistä lepoa ja tässä alituisessa jännityksessä kadotti ruokahalunsakin, se uhkasi murtaa tuon tuiki terveenkin naisen. Kaikessa hiljaisuudessa puheli Tuft siitä jo Kentinkin kanssa, mutta mitään ei voitu tehdä, kun Josefine itse ei tahtonut.
Pitäessään silmällä hänen mielialojaan täytyi Tuftin vastoin tahtoaankin eräänä päivänä ilmoittaa hänelle, että Ragnia ei aiottu haudata tänne, vaan lähimpään maaseurakuntaan. Siinähän ilmeni langon viha ja halveksiva mieli mitä räikeimmässä muodossa. Epäilemättä oli se tähdätty koko seurakuntaa, mutta varsinkin juuri heitä vastaan.
Mitä Josefine tunsi, sitä ei Tuft saanut tietää, mutta häneen itseensä koski se kovasti. Yhden ainoan kerran osoitti Josefine, miten kärsimättömäksi hän oli tullut. Tuft oli kumartunut pojan yli, mutta tullut häntä liiaksi lähelle ja silloin oli pikku Edvard hotaissut häntä kädellään menemään pois. "Mutta etkö sinä voi olla tupakoimatta", sanoi silloin Josefine kärsimättömästi. Tuft kääntyi häneen päin ja sanoi nöyrästi: "Voinhan sen heittää." Noustuaan sitten vuoteen äärestä lisäsi hän huolestuneena: "Edvard on huonompi taas tänään." — "Niin", vastasi Josefine hiljaa. Häntä hävetti tuo tapa, millä hänen miehensä katseli pojan sairautta.