Laitettiin hakemaan tohtoria. Tämä oli tottunut noihin kiireellisiin hakuihin, ja hän otti asian hyvin rauhallisesti. Hänellä oli myös harvinainen kyky rauhoittaa toisia. Heti tuli pojalle vanhempain mielestä parempi ruokahalu ja näytti siltä kuin poika olisi välittänyt mummostakin nyt enemmän kuin ennen. Neljästi päivässä kävi mummo hänen luonaan ja tapa, jolla hänet otettiin vastaan, oli sairauden mittarina.
Mummo oli sattunut kulkemaan sairashuoneen ohitse ja nähnyt silloin Kallemin ja Karl Meekin saattavan Ragnin ruumista. Arkku oli valkea ja lepäsi mustalla jalustalla. Etupuolia, ajajan vieressä istui Sigrid, sitten seurasivat Kallem ja Karl Meek toisella reellä. Siinä koko saattue.
Tieto tästä Ragnin viimeisestä matkasta ja siitä, että ainoastaan Karl Meek oli mukana, tuli heille aivan odottamatta. Merkitsikö tämä sitä, että Kallem ei Karlea ollenkaan epäillyt? Tai, mikä oli luonnollisempaa, että hän oli antanut anteeksi? Taikka jospa hän tahtoi peittää kaikki ja sillä tavoin osoittaa Ragnille viimeisen palveluksensa? Miten hyvä hän sentään voi olla!
Seuraavana yönä tuli Josefine miehensä luo tämän nukkuessa. Hiuskassa oli auennut ja musta, epäjärjestykseen joutunut tukka ympäröi kauhuisia kasvoja, silmät tuijottivat jäykkinä yli lampun, joka hänellä oli kädessään: hän näytti unissakulkijalta. Tuft karkasi pystyyn, ja oli jo hyppäämässä sängystä lattialle, mutta Josefine pysäytti hänet kädellään ja virkkoi yksitoikkoisella äänellä: "Minä tahdon puhua kanssasi, Ole, minä en voi nukkua. Veljeni vaimo tahtoo riistää meidän poikamme."
Ole tunsi veren syöksähtävän sydämeensä. "Mitä sanot?" kuiskasi hän.
"Me olemme olleet liika kovia, me kumpikin. Nyt saamme sen korvata ja hän ei tyydy vähempään." — "Rakas Josefine, ethän enää tiedä, mitä sanot. Joka tapauksessa meidän on hankittava apua!" ja hän karkasi lattialle. — "Niin, apua juuri olenkin hakemassa. Kaikki, jotka voivat rukoilla, tulkoot nyt! Kuuletko, Ole!"
"Mutta rakas —!"
"Vai etkö sinä usko, että te olette voimakkaammat häntä, etkö sitä todellakaan usko? Sinä tulit niin iloisena rukoushuoneelta, — oh, sinä tunnet heidät, anna heidän tulla, anna heidän vihdoinkin tulla, kuuletko, Ole!" — hän alkoi värähdellä liikutuksesta ja puhkesi kyyneliin. "Kristityn velvollisuus on auttaa meitä tässä, sillä eiväthän he suinkaan tahtone nähdä sitä, että hän meidän poikamme riistää!" Ääni muuttui yhä enemmän valittavaksi. Ole istahti sängyn laidalle, hän oli jo pukeutunut alusvaatteisiinsa, mutta jäi nyt istumaan housut käsissä. "Rakas, hyvä Josefine, usko sinä vain, että Jumalalla on valta eikä kenelläkään muulla. Josefine, sinä olet sairas!" Ole oli kovasti huolissaan ja rupesi sukimaan vaatteita ylleen. "Tahdotko siis todella mennä heitä hakemaan?" kysyi Josefine iloissaan ja laski lampun kädestään pöydälle. "Kiitos, sen minä arvasinkin! Minä vakuutan sinulle, Ole, että nyt on todellakin hätä käsissä!" — Ole kiiruhti kyllä pukeutumistaan, mutta virkkoi: "Sinä tiedät, Josefine, että meidän on oltava varovaisia silloin, kun me rukoilemme maallisia asioita." Tämä teki Josefinen levottomaksi, hän ojensi kätensä Olea kohti. Kevyt yöpuku riippui auki hänen yllään, hihat luisuivat alas, — miten uskomattomasti hän oli laihtunut! — ja Tuftin valtasi kauhistava pelko. Josefinen hurja katse, houraileva puhe, laihtunut olento…! "Jumala sinua varjelkoon, Josefine, mutta älä sentään liikoja toivo rukouksesta, — muuten se voi sinut masentaa, niin heikoksi kun olet tullut!" — "Etkö sinä siis uskokaan, Ole?" kirposi kuin salamana hänen suustaan. "Kyllä, kyllä! Mutta jos jumalan tahto ei ole sama kuin meidän tahtomme, rakas lapsi?" — tuo tuskainen muisto Andersenin kuolemasta heräsi hänen mielessään — "sinä pyydät ihmetyötä, Josefine!" — "Niin tietysti! Luonnollisesti! Mitäpäs muuta me rukoilemmekaan?" — "Me rukoilemme päästäksemme yhteyteen jumalan kanssa, Josefine, ainakin minä teen niin. Silloin on kaikki hyvin, silloin on mieleni saanut vahvistusta, — ja sitä minä usein kipeästi kaipaan." — "Taivuta jumalan sydän, niinhän siellä luetaan. Eikö niin, Ole? Taivuta jumalan sydän? Kuuletko, Ole! Taivuta jumalan sydän? Vastaa minulle?" — Ole oli polvillaan uunin edessä, halko toisessa kädessä ja puukko toisessa, hän tahtoi laittaa tulta uuniin. Olihan Josefine niin kevyessä puvussa. Mutta äkkiä keskeytti hän hommansa ja katsoi surullisesti Josefineen: "Minä en uskalla rukoilla ihmetyötä, Josefine, en ole kylliksi arvokas sellaiseen." Ole tuli tätä sanoessaan niin liikutetuksi, että hänen oli pantava halko ja puukko pois käsistään. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. Mutta kun hän taas katsahti ylös, hypähti hän pystyyn, sillä vaikka Josefinellä olisi ollut syli täynnä mitä kalleinta posliinia ja olisi ne pudottanut tuhansiksi pirstoiksi … ei hän sittenkään olisi voinut olla pelästyneemmän näköinen. Kädet harallaan hän tuijotti mieheensä kuin järkensä kadottanut ja näytti siltä kuin kaatuisi siinä silmänräpäyksessä. Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä hän heräsi horroksestaan heti kun Tuft tarttui hänen käteensä. Tultuaan tajuihinsa virkkoi hän nopeasti: "Sitten on meidän lähetettävä hakemaan veljeäni! Hän kyllä voi saada Ragnin jättämään poikamme rauhaan." Tämä Josefinen kummallisen ajatusjuoksun viime ilmaus sattui Ole Tuftin jalompiin tunteisiin. Tuhansia kertoja oli Ole ajatellut samaa, everstin paraneminen oli saattanut hänet miettimään asiaa ja moni oli häntä kehoittanut kääntymään Kallemin puoleen, mutta aina tähän saakka ei hän vielä ollut sen pitemmälle päässyt.
Hetkisen kuluttua hän oli matkalla tohtori Kentin luo, jolta ensin oli neuvoa kysyttävä.
Yö oli kylmä ja kirkas. Päivällä oli ollut nuoska, mutta yöllä oli pakastanut ja hänen oli senvuoksi kulettava varoitellen, — mikä oli hyvinkin tukalaa tällaisessa mielentilassa. Mitä arvoa oli raamatun kertomuksilla luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja kaikesta muusta silloin, kun kuolema kolkutti ovelle? Mikä oli silloin arvossa ensimäinen ja mikä kahdeskymmenes?