Kentin asunnossa ei kukaan ollut herätä, pappi soitti soittamistaan kuulematta itse kellon ääntä, olikohan kello otettu pois? Sitten rupesi hän jyskyttämään niin että kumisi ja kaikui paikat ja siinä jyskäessään hänestä tuntui kuin olisi kuolemakin kolkuttanut ovelle. Vihdoin tuli palvelustyttö ja äkäili jotain siellä oven takana, mutta nähtyään papin hän meni heti tohtorille ilmoittamaan. Tuo kärsivällinen Kent tuli ovelle, pyysi papin sisään ja kuunteli rauhallisesti, mitä hänellä oli asiaa. Ilomielin selitti hän lähtevänsä Kallemin luo. Jos hän olisi luullut sen käyvän laatuun, olisi hän sen itsekin jo kauan sitten tehnyt.
Kun Tuft tuli takaisin, oli Josefine ylhäällä pojan luona. Tuft kertoi, että Kent oli luvannut mennä Kallemia hakemaan, mutta Josefine käsitti hänet väärin ja luuli veljensä tulevan heti paikalla. Ja kun kello löi jo seitsemän, kahdeksan ja yhdeksänkin eikä Kallemia kuulunut, joutui Josefine aivan pois suunniltaan ja pelkäsi, ettei veljensä tahdokaan tulla. Papin täytyi taas lähteä ulos. Hänellä oli paljon puuhaa, ennenkuin sai Kentin käsiinsä, mutta tältä hän sai kuitenkin kuulla, että Kallem ja hän saapuisivat täsmälleen kello yksitoista. He tulivatkin silloin, mutta kun papin oli sillä välin täytynyt lähteä virkamatkalle, ei heitä kukaan ollut vastassa. Kallem ei ollut jalallaan astunut heidän portailleen ollenkaan sen jälkeen, kun kaupunkiin tultuaan oli siellä ensi kerran käynyt.
Sattuu usein että, kun jotakin oikein kiihkeästi kaivataan, käy samoin kuin Josefinelle nyt. Hän oli ajatellut koko aamun veljeänsä, mutta kun Kent ja Kallem vihdoinkin astelivat paksuilla matoilla peitettyjä portaita ylös, ei hän enää häntä muistanutkaan. Josefine oli juuri kumartunut pojan yli antaakseen hänelle juotavaa, kun ovelle koputettiin. Hän säpsähti ja ponnahti pystyyn eikä voinut saada sanaakaan suustaan. Ovi avattiin kuitenkin ja Kent antoi Kallemin edeltäkäsin astua sisälle.
Kuului heikko huudahdus. Josefine oli vähällä pudottaa sen, mitä hänellä oli kädessään: hän säikähti veljensä ulkonäköä! Hänestä näytti kuin itse kuolema olisi astunut huoneesen ankarana ja säälimättömänä, ei auttaakseen, vaan riistääkseen häneltä pojan, sen Josefine heti huomasi.
Kallem loi sisareensa lyhyen ja säälimättömän katseen, jossa ei ollut vähintäkään myötätunnon loistetta, vaikka sisareenkin oli suru lyönyt leimansa. Hän käänsi katseensa poikaan eikä sen koommin ollut sisarestaan tietävinäänkään. Josefine vetäytyikin syrjään. Kent astui sisään, tervehti ystävällisesti ja meni sitten Kallemin luo. Nyt tapahtui Kentille aivan samoin kuin Kallemille silloin, kun tohtori Meek tutki Ragnia, hän katsoi poikaa nyt vallan toisilla silmillä ja rupesi pelkäämään pahinta. Se, mitä hän tätä ennen ei ollut tahtonut uskoa, se ilmeni nyt aivan kuin itsestään; — "empyème?" kuiskasi hän ranskaksi Kallemille, joka ei vastannut, mutta kumartui lähemmäs poikaa, tunnusti valtimon heikkoa tykytystä, koputti aivan hiljaa, kuunteli hengitystä, katsahti kuumelistaan ja tarkasti hiukan pojan yskimää sylkeä. Sitten keskustelivat lääkärit hetkisen keskenänsä. — Josefine kuuli joka sanan, vaikka hän seisoikin heistä hiukan syrjässä, sängyn toisella puolen, — pojan sänky oli nimittäin nyt siinä, missä isän sänky ennen oli sijainnut —, mutta hän ei ymmärtänyt tieteellisiä nimityksiä, eikä senvuoksi käsittänyt heidän puhettaan. Mutta jotain kauheaa se oli, sen hän tunsi. Hän pusersi kädellään rintaansa ja katsahti levottomasti väliin yhteen väliin toiseen. Kent tuli sitten pari askelta lähemmäksi ja kysyi vain, saisivatko he pistää rintakehään hienon ruiskunkären. "Tehdäänkö leikkaus?" kuiskasi Josefine ja varjeli itseään kaatumasta.
"Sen saamme sitten nähdä", vastasi Kent yhtä hiljaa. Josefine vaipui tuolille. Hänen veljensä ei odottanut vastausta, vaan avasi kotelonsa, otti sieltä esille jonkin kiiltävän ja hienon esineen ja kumartui se kädessä pojan ylitse. Josefine ei nähnyt enää mitään, ei hän ajatellutkaan — hän koki vain pidättää itseänsä. Hän kuuli pojan valittavan ja huutavan tuskaisesti useita kertoja "äitiä", mutta hän ei kyennyt nousemaan tuoliltaan, eikä uskaltanutkaan. Sitten kuuli hän Kentin lausuvan: "Nyt se on ohitse, poikaseni", mutta hän ei voinut katsoa, mikä nyt oli ohitse.
Pikku Edvard valitti yhä ja tahtoi, että äiti vihdoinkin tulisi hänen luokseen. Silloin yritti Josefine pari kertaa, mutta se oli aivan mahdotonta, hänestä tuntui siltä kuin olisi veli häntä painanut alas, vaikka tämä ei sinnepäin katsonutkaan.
Sitten ovi liikkui, Kallem oli poissa huoneesta, — ja Josefinelta pääsi helpoituksen huokaus. Kent tuli heti hänen luoksensa, lempeänä ja ystävällisenä ja kuiskasi hänelle: "Tässä on tehtävä vielä leikkaus, hyvä rouva." "Miksi?" Josefine tiesi, ettei siitä olisi apua, sen oli hän nähnyt jo veljensä ulkomuodosta. "Siksi, että kaikkia mahdollisia keinoja täytyy koettaa", vastasi Kent. Mitä surkeimmalla äänellä pyysi poika äitiä tulemaan luokseen. "Nyt minä tulen." Josefine laskeutui polvilleen sängyn viereen ja hyrskähti itkuun. "Ne tekivät minulle pahaa", valitti poika. Voi, jospa Josefine olisi voinut vastata: "siksi, että sinä voisit tulla terveeksi ja päästä ulos". Mutta ei myöskään Kent uskaltanut sitä sanoa. Josefine olisi mielellään tahtonut kieltää leikkauksen toimittamisen, mutta ei uskaltanut sitä veljensä vuoksi. Kent seisoi ja odotti. Josefine huomasi sen vihdoinkin ja loi häneen epätoivoisen katseen. Kent tuli lähemmäksi häntä. "Teidän veljellänne on tapana lähettää joku palvelusväestä desinfisioimaan ja laittamaan kuntoon huonetta", sanoi hän hiljaa. "Tapahtuuko se jo tänään?" kuiskasi Josefine itkunsa seasta. - "Ei, mutta puhdistuksen ja tuulettamisen täytyy kylläkin alkaa tänään. Nuo viereiset huoneet tarvitaan myöskin." Josefine oli painanut päänsä pojan viereen, hän ei vastannut mitään. Sitten hän kuuli Kentin lähtevän huoneesta.
Kotiin tultuaan pappi meni suoraa päätä sairaan huoneeseen ja hämmästyi kovin nähdessään siellä mummon ja — Sissel Aunen! Tämä viimemainittu oli valvojan ammatissa, mutta poika oli itsepäinen eikä tahtonut sietää luonaan ketään muuta kuin äitiään, ei edes isääkään, sillä isä haisi yhä tupakalle, vaikka oli jo lakannut polttamasta. Tuft tapasi Josefinen lepäämässä kanslian sohvalla epätoivon vallassa ja masentuneena. Hänen puheensakin oli aivan sekavaa: "Kuolemantuomio!" hän vastasi melkein kaikkiin miehensä kysymyksiin.
Iltapäivällä tuli sairaanhoitajatar pitämään huolta puhdistuksesta ja hänen mukanaan tuli vierasta väkeä. Heidän kotoinen rauhansa oli nyt rikottu ja peseminen kuului siltä kuin olisi ruumiskirstun lautoja höylätty. Palvelijat valtasi hillitön suru. Vanha mummo itki. Ja kun pojan sänkyä siirrettiin toiseen huoneeseen, istuivat vanhemmat käsi kädessä ja vavisten kuuntelivat siitä syntynyttä melua.