Jospa nyt joku olisi sanonut: "On hyvä vanhemmille, että poika kuolee. Tosin se tuntuu heistä nyt raskaalta, mutta aikaa myöten se tulee heihin vaikuttamaan kohottavasti", jospa nyt joku olisi ollut siksi raaka, että olisi heille tällä tavoin lausunut! Tuftin täytyi puhua tästä Josefinelle ja tunnustaa, mitä nämä sanat olivat hänessä vaikuttaneet. Ääneti puristi Josefine häntä kädestä.
Iltasella, kun kaikki taas oli rauhallista talossa, olivat he kumpikin ylhäällä pojan luona. Heistä näytti siltä, kuin olisi jo kuolema painanut leimansa poikaan. Poika nukahti äidin käsi omassaan ja Tuft talutti sitten hiljaa Josefinen pois. Josefine seurasi nöyrästi. Tässä yleisessä muutossa nostettiin yksi sänky lisää vierashuoneeseen.
Jo varhaisesta aamuhetkestä lähtien istuivat vanhemmat pienokaisen luona. Heti kun he lähtisivät pois, muutettaisiin poika entiseen huoneesensa, jossa kaikki oli valmiina tapahtuvaa leikkausta varten.
Kello kymmenen tulivat lääkärit. Josefine lepäsi kanslian sohvalla. Hän sulki korvansa, jotta ei kuulisi heidän tuloaan. Matot olivat nyt otetut pois portailta, joten hiljaisinkin astunta kuului aivan selvästi. Hän ei antanut lohduttaa eikä puhutella itseään, hän vaipui samallaiseen sekavaan mielentilaan kuin, jossa hän kerran ennenkin oli ollut. Hän tahtoi mennä ylös pojan luo, kenties voisi lapsi kuolla jo heidän käsiinsä. Pappi halusi puhella lääkärien kanssa, mutta Josefine riippui kiinni hänessä, hän tahtoi myös tulla mukaan. Mutta silloin ei pappikaan lähtenyt. Kun joku siellä ylhäällä vain hiukankaan liikahti, tiesi Josefine, kuka se oli ja jos kumpikin lääkäri liikahti samalla kertaa, silloin tapahtui jotain kauheata, silloin kyyristyi hän kokoon ja piteli korviaan käsillään. Hänet olisi talutettu toiseen huoneesen, mutta hän ei sitä suvainnut, hän tahtoi istua täällä ja kärsiä. Toisinaan hän nojautui Tuftiin ikäänkuin hakien suojaa satamassa. Sellaisina hetkinä hän oli aivan viimeisiinsä uupunut. "Auta minua!" kuiskasi hän ja hoki sekä ymmärryksensä että elämänsä olevan nyt vaarassa ja että hänellä aina oli ollut tietoisuus siitä, että niin surullisesti tulisi vielä käymään.
Tuft sai hänet viimein rupeamaan levolle ja asetti kylmiä kääreitä hänen otsalleen. Hän rukoili ääneen ja rakkautensa oli niin voimakas, että se hiukan rauhoitti Josefineä. "Kiitos, Ole, kiitos!" sanoi Josefine ja jäi lepäämään. "Lapsi kirkuu!" huudahti hän äkkiä, karkasi istualleen ja tahtoi rientää sinne ylös. Pappi vakuutteli ei kuulleensa mitään, mutta samassa he kuulivat sen kumpikin.
"Eikö totta!" vastasi Josefine ja tahtoi mennä. Tuft kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, rukoili ja siunaili. Nytkin Josefine hiukan rauhoittui. Ylhäällä oli hiljaista.
Siellä ylhäällä toimittiin nopeasti. Kallemin vastuulla nukutettiin poika ja ne huudot, jotka vanhemmat olivat kuulleet, aiheutuivat siitä, kun Kent piti nukutuskoppaa pojan kasvojen edessä. Poika luuli tukehtuvansa, työnsi sitä pois ja huusi: "äiti, äiti!" Mutta hän nukkui pian. Mummo istui puhdas puku yllään sängyn vieressä ja piti poikaa kädestä. Vanhus vapisi, mutta istui vaan ja aikoi istua loppuun saakka. Mutta kun poika nukahti, pyysi Kallem kohteliaasti häntä poistumaan huoneesta. Verkalleen ja ääneti läksi mummo.
Silloin alkoi hän työnsä. Oikealle puolen, kylkiluiden väliin tehtiin kahdeksan sentimetrin pituinen leikkaus. Tylsäkärkiset kapineensa tunki hän syvälle ruumiiseen, löysi kylkiluun reunan ja sahasi siitä pienen osan pois, ainetta virtasi ulos haavasta.
Äkkiä kuului hurja huudahdus huoneessa. Josefine oli salaman nopeudella avannut oven ja nähnyt valkeat operatsionitakit ja Kallemin kädet verisinä tonkimassa hänen lapsensa rintaa, — ja siinä hän nyt lepäsi pitkin pituuttaan lattialla.
"Eikö ovi ollut lukossa?" kysyi Kallem. Sissel juoksi hätään, pappi tuli ulkoapäin ja he kantoivat Josefinen pois. "Pitäkää huolta huoneen lämmöstä!" kuiskattiin sairaanhoitajattarelle, — "ja sulkekaa ovi!" — "Mutta Sissel —?" — "Saa jäädä ulos!"