He kuulivat sitten hänen tulevan ovelle, mutta kukaan ei mennyt avaamaan. Rintakehä ruiskutettiin puhtaaksi ja sinne pistettiin putki, joka saisi jäädä sinne muutamaksi päiväksi. Haava sidottiin huolellisesti. Lämpömäärän tuli olla öin päivin huoneessa täsmälleen 15°. Kohta meni Kallem kapistuksineen toiseen huoneeseen ja ennenkuin leikkaushuoneen ulkopuolella olijat aavistivatkaan, oli hän jo lähtenyt talosta.
Mummo parka läksi taas ylös kuuntelemaan. Mennessään kohtasi hän Sisselin, joka juuri oli ollut siellä sisällä ja tuli nyt ulos kantaen jotain esiliinansa alla. Ohikulkiessaan mainitsi hän, että nyt oli kaikki jo ohitse. Nyt uskalsi mummokin astua sisään, mutta nähtyään kalpean lapsen hän kadotti mielenmalttinsa, poistui heti huoneesta ja töin tuskin hän jaksoi päästä kotiinsa.
Tuota pietististä, meren rannalla jäykistynyttä luonnetta oli hänen arkipäiväisessä elämässään vaikea käsittää. Pikku Edvard oli ainoa, jonka kanssa hän seurusteli. Koko hänen talonsa oli pojan leikkitupana. Pikku Edvard sai sinne laahata mitä ikinä halusi, mummo kantaa hyssytteli ne jälleen ulos eikä hänellä muuta tehtävää ollutkaan kuin puuhailla pojan kanssa. Olisipa saattanut luulla pojan tuntevan kiitollisuutta mummoa kohtaan, mutta mitä vielä: sairastumispäivästä saakka oli mummo se, jota poika kaikista vähimmin sieti näkyvissään. Pikku Edvard piti eniten äidistään, vaikka tämä olikin ollut aika ankara häntä kohtaan. Häntä kiusasi mummon hyväsydämisyys, joka ilmeni väijymyksinä, kieltoina ja lisäksi rukouksina, joita hänen olisi ollut opittava ulkoa. Ja sitäpaitsi hän ei lainkaan välittänyt raamatun kertomuksista, joita hän ei ymmärtänyt. Nyt, kun hän oli sairas ja väsynyt, ei mummo saanut puhua hänelle mitään. Sääli tuollaisia vanhoja ihmisiä! Myöskin hänen oma poikansa unohti hänet nyt, kun Josefine oli tullut suvaitsevammaksi. Jollei sairaanhoitajatar olisi tullut, ei vanhus olisi saanut mitään tietoa leikkauksen toimittamisesta.
Pari tuntia myöhemmin hiipi mummo taas ylös, kuunteli oven ulkopuolella, mutta kun mitään ei kuulunut, luuli hän että poika oli kuollut ja uskalsi katsahtaa sisään. "Elääkö hän?" kysyi mummo. "Elää", vastasi Sissel, mutta niin hiljaa, että tuskin kuului ja yhtä heikko oli kai hänen toivonsakin. Enempää ei mummo jaksanut kysyä, vaan läksi hiipustamaan pois. Parin tunnin kuluttua hän taas oli siellä ja vielä eli poika. Nyt oli hän ottanut mukaansa silmälasit ja vanhan, rakkaan kirjansa. Hän aikoi nyt istua siellä pojan kuolinhetkeen saakka. Sissel saisi ruveta nukkumaan. Mummolle neuvottiin, mitä oli tehtävä ja Sissel heittäysi Josefinen sänkyyn.
Vasta kuuden aikaan iltasella pisti pappi päänsä ovesta. Silloin hän vasta oli uskaltanut jättää Josefinen hetkeksi yksin. Hän näki äitinsä istuvan siellä silmälasit nenällä ja lukevan vanhaa postillaansa. Hän astui sisälle ja luki äitinsä kasvoista aivankun kirjasta sanat: "hän elää". Mummo nyökäytti päätään samoinkuin Sisselkin äsken. Mutta nähtyään pojan kalpeat kasvot pappi tunsi väristystä ruumiissaan ja poistui huoneesta.
Talossa vallitsi täydellinen, syvä hiljaisuus. Kyökissä, joka oli talon syrjäisin huone, puheltiin hiljaa. Joka oven saranat olivat voidellut ja matot levitetty lattioille. Joka tunti kävi pappi ylhäällä katsomassa, asteli aina varpaisillaan ja aina sai hän saman vastauksen: hän elää. Kaikki tulivat ja menivät äänettömästi, aivankuin henget. Vierashuoneessa, jossa Josefine lepäsi vuoteessa, ja sen läheisyydessä puheltiin vain merkeillä.
Yöllä oli kaiketi vieläkin hiljaisempaa. Mummo ei enää siellä istunut, vaan Sissel. Kyökissä paloi tuli hellassa ja sielläkin valvoi yksi siltä varalta, jos jotakin satuttaisiin tarvitsemaan. Pappi valvoi ja asteli edestakaisin huoneessaan. Mutta kolmen tienoissa nukahti sekä hän että kyökkivahti. Kun mummo tuli sairaan huoneesen neljän aikaan, nukkui myöskin Sissel. Mummo istahti paikalleen. Oli tavattoman hiljaista, ei niin ääntä kuulunut, ennenkuin lähempänä seitsemää. Mummo hoiteli sekä tulta takassa että lääkkeitä. — Hengittikö pikku Edvard keveämmin, vai erehtyikö hän?
Kello seitsemän aukeni ovi hyvin verkalleen. Mummo odotti sieltä poikaansa tulevaksi, mutta se olikin Josefine. Hämärässä näyttivät hänen suuret kasvonsa, pörröinen tukkansa ja hurja katseensa vallan hirvittävältä. Mummo rukka, joka jo kauan oli ollut huolissaan miniänsä järjen puolesta, nyt ihan säikähti. Mutta Josefine seisoi hiljaa ovella. Hän kuuli Sisselin rauhallisen hengityksen, mutta ei pojan, eikä hän uskaltanut astua askeltakaan lähemmäksi. Tämän huomasi mummo ja nyökäytti kehoittavasti päätään. Josefine astui pari askelta ja näki nyt poikansa — tavattoman kalpeana ja ilman ainoatakaan elon merkkiä. Mutta mummo nyökkäsi uudelleen ja hän uskalsi astua lähemmäksi. Uutimet olivat vielä ikkunan edessä, senvuoksi ei hän nähnytkään oikein tarkkaan. Mutta nytpä hän oli näkevinään pojan hengittävän! Hän laskeusi polvilleen,… hengittikö poika keveämmin, vai…? Josefine oli niin vakuutettu poikansa kuolemasta että ei ollut uskoa korviansa. Hän kuunteli mitä suurimmalla jännityksellä, keskitti siihen kaiken huomiokykynsä, pidätti hengitystään ja vasta sitten kun oli päässyt varmuuteen siitä, että poika hengitti todella nyt keveämmin, uskalsi hän huokaista. Hänen henkäyksensä suuntautui hänen tietämättään pojan kasvoja kohti. Sen lämmin leyhäys herätti pojan. Pikku Edvard avasi silmänsä ja katsoi äitiinsä, mutta näytti kokoavan ajatuksiaan. Niin, äitihän siinä oli, äiti, joka oli tullut takaisin. Pojan silmät kirkastuivat ja tulivat eloisammiksi kuin mitä ne olivat olleet moneen viikkoon. Ne katsoivat äitiin, kunnes äidin omat silmät täyttyivät kyynelillä.
Pikku Edvard ei lausunut sanaakaan eikä liikauttanut ainoatakaan jäsentä peläten yhä entistä tuskaansa. Ja Josefinesta tuntui kuin saattaisi elämä paeta silloin, jos poika liikahtaisi tai jos hän koskettaisi poikaa tai puhuisi hänelle. Niin, luulipa Josefine hengittävänsäkin liian kovaan, hän hillitsi senvuoksi hengitystään eikä uskaltanut päätänsä kääntää eikä käsiään liikauttaa. Tässä liikkumattomassa hiljaisuudessa tuntui siltä kuin olisivat siivet levinneet heidän yläpuolelleen. Tämä hetki johti Josefinen mieleen pikku Edvardin syntymisen, jolloin hän ensi kerran oli kuullut poikansa äänen. Nyt alkoi elämä uudelleen, arkoine alkuhenkäyksineen. Pojan silmät loistivat kuin kaksi lumelle asetettua kynttilää. Josefine katseli kyllästymättä niiden virkeätä loistoa. Koskaan, ei koskaan tuo valo saisi sammua.
Mutta äidin rikassisältöinen katse vaikutti poikaan ja äitinsä läheisyydessä tunsi hän itsensä turvalliseksi. Hän sulki taas silmänsä, avasi ne pari kertaa nähdäkseen, oliko … kyllä, äiti oli siinä. Ja sitten hän nukkui.