Hetkisen kuluttua Josefine seisoi kansliassa. Ulkona oli kirkas päivä. Sen täytyi päästä sisällekin! Hän veti uutimet ylös ja huikaiseva valo lehahti huoneesen kuin elämäntuulahdus, se tunkeutui hänen sielunsa sisimpiinkin sopukoihin, — hän levahutti vierashuoneen oven selkoselälleen ja jäi kynnykselle seisomaan.
Tuft nukkui siellä vuoteellaan. Voimakkaalta näytti hänen ruumiinsa, käsi oli rentona sivulla, korkea otsa kiilsi vielä eilisestä tuskanhiestä, suun ympärillä väreili hymy. Nyt herätti valo hänet puoliksi valveille. "Ole!" lausui Josefine. Tuft avasi silmänsä, mutta sulki ne jälleen, koettaen muistella, mitä oli nähnyt. Samassa kuului tuon kirkkaan valon keskeltä Josefinen ääni: "hän elää!"
* * * * *
Sunnuntaina kuuli seurakunta kirkon saarnastuolista kokemuksen sanoja.
Nimittäin siitä, mikä meille kaikille on kalleinta.
Yksi unohtaa sen paljossa työssään, toinen taisteluinnossaan, kolmas saamattomuudessaan, neljäs itseviisaudessaan, viides tapojensa orjuudessa, mutta kaikki me olemme sen väärin käsittäneet. Sillä jos minä kysyisin nyt teiltä, mikä on kalleinta, niin vastaisitte kaikki juuri siksi, että kysyn sitä tältä paikalta: "Usko on kallein!"
"Mutta sitä se ei ole! Kun istut lapsesi ääressä, joka on hengen hädässä elämän ja kuoleman välillä, tai näet vielä vaimosi seuraavan lasta kuoleman partaalle, nääntyvän tuskasta ja valvonnasta, — niin silloin opettaa rakkaus sinulle, että elämä on kallein kaikista! Enkä minä tästä lähtien enää koskaan ensiksi hae jumalaa tai jumalan tahtoa mistään sanojen muodosta, mistään sakramentista, en kirjoista enkä mistään, ikäänkuin hän sieltä olisi löydettävissä, ei, ensiksi ja etupäässä elämästä, — elämästä, semmoisena kuin se esiintyy kuoleman tuskista vapautuneena, hurmauksen hetkellä, valon voittaessa, elävien ihmisten keskuudessa. Jumalan pyhimpiä sanoja ovat elämän sanat, me taas osoitamme hänelle korkeinta kunniaa silloin, kun rakastamme elämää. Tätä niin luonnollista elämänkatsomusta olen minä ennenkaikkia kaivannut. Minä olen monella muotoa ja monista syistä sysännyt sen luotani — ja varsinkin näinä viimeisinä aikoina. Mutta koskaan en enää ole antava sanoille tai merkeille suurinta arvoa, kalleimpana kaikista olen pitävä elämän ijankaikkista ilmestystä. Koskaan en enää ole jäätyvä kiinni johonkin oppiin, vaan olen antava elämän lämmön vapauttaa tahtoni. Koskaan en ole tuomitseva ihmisiä vanhanaikaisten vanhurskauden sääntöjen mukaan, koska ne eivät sovellu meidän käsitykseemme rakkauden tehtävästä. En koskaan, niin totta kuin jumala on olemassa! Ja minä teen sen siksi, että minä uskon häneen, elämän herraan ja hänen ijankaikkiseen ilmestymiseensä elämässä."
12.
Saman päivän iltana sai Tuft harvinaisia vieraita. Ovelle koputettiin hiljaa eikä ensimäisen "sisään" kutsun jälkeen näkynyt ketään. Kun Tuft lausui sen toistamiseen, avattiin ovi varovasti ja sisään astui Sören Pedersen ja hänen jälestään lyyhäili ovelle myöskin nöyrästi niiaileva Aase.
Heillä oli asiana ei sen enempää eikä vähempää kuin kiittää pappia tämänpäiväisistä sanoistaan. "Sillä, herra pastori, kukaan ei voi elää ilman jumalaa, eivät ainakaan oppimattomat ihmiset. Se ei käy päinsä, totta tosiaan, se ei käy päinsä. Ja sen vuoksi mekin nyt tulemme kuin tuhlaajapoika, — niin, Aasehan oikeastaan on tuhlaajatytär … (tule vain tänne esille, — no, tee kuin tahdot!), ja me toivomme, että herra pastori rukoilisi jumalan armoa meille kummallekin." Ja niin tapahtuikin kaikella sillä hartaudella, joka Tuftin rukoilulle oli aina ominaista. Sören virkkoi, että heillä oli aikomus mennä suoraa päätä tohtori Kallemin luo. "Hän on varmasti paras ihminen maailmassa, ainakin tässä kaupungissa. Mutta näissä asioissa hän erehtyy, herra pastori. Sillä todentotta ovat kuin ovatkin jumala ja henget olemassa, ja sen me nyt hänelle sanomme."