Tuft oli itsekin varmasti päättänyt mennä Kallemin luo samana iltana. Hän oli kiitollisuuden velassa Kallemille ja hän halusi nyt tunnustaa hänelle, että ilman heidän vääryyttään Ragnia kohtaan eivät näiden päivien kokemukset olisi avanneet hänen silmiään näkemään elämän arvoa. Ennen kaikkia tahtoi hän vapauttaa syyllisyydestä Josefinen ottamalla itse hänen syynsä niskoilleen. Siinä uskonsääntö-rahdissa, jota hän tähän saakka oli toimittanut, aivankuin postihevonen, selässä säkillisittäin papereita, oli Josefine saanut seurata mukana, tahtoipa sitten tahi ei. Ja tämä vääryys oli tehnyt hänestä epäilevän ja kovasydämisen.
Kun hän noin tuntia myöhemmin läksi tälle matkalleen, muistui hänen mieleensä elävästi heidän lapsuudenaikansa. Silloin oli hän halunnut lähetyssaarnaajaksi, nyt hänestä ehkä todellakin tulisi sellainen! Sovittaa kehitys- ja edistysoppi myöskin uskontoon, oli tosiaankin lähetystyön arvoista, ja sen hän aikoi ottaa suorittaakseen. Tuo entisaikain pieni ja uskon säännöillä kahlehtiva jumala oli kukistettava samoinkuin pakanoidenkin epäjumalat ja ihmeiden tekijät. Ja jospa hän olikin joskus jumaluusopillisessa itsetyytyväisyydessään uneksinut tulevansa piispaksi, niin samantekevä, tässä juuri oli jos missä — norjalainen piispanistuin vapaana, vaarallinen kyllä, helposti ymmärrettävistä syistä.
Pastori Tuftin harppiessa pitkin askelin pihan yli sattui Sigrid seisomaan portailla. Hän oli mustassa puvussa ja musta silkkihuivi verhosi melkein kokonaan hänen vaaleankeltaiset hiuksensa. "Tohtori ei ole kotona", virkkoi hän hiljaisella tavallaan. Tuft käännähti ympäri ja suuntasi samalla varmuudella askeleensa sairashuonetta kohti. Siellä oli Andersenin muori vastassa, mustissaan hänkin. Palttoonsa käsivarressa oli surunauha. "Käytättekö surupukua vielä miehenne kuoleman johdosta?" — "Ei, tällä kertaa suren minä rouva Kallemin kuolemaa." — "Onko Kallem täällä?" — "Ei, hän meni kotia vähän aikaa sitten."
Siinä sinä erehdyt, ajatteli Tuft ja läksi painaltamaan maantielle.
Voisihan hän kävellä jonkun aikaa.
Väkeä oli paljon liikkeellä. Ihmiset tervehtivät häntä iloisella myötätunnolla, sen saattoi hyvinkin huomata. Andersenin muorin ankara katse oli tosin laskenut synkeän varjon hänen mieleensä, mutta tämä muiden ihmisten lempeys sen kohta karkoitti. Hän sai taas rohkean tuulensa, joka hänellä äskenkin oli ollut ja joka on ominaista useimmille kääntymyksen tehneille. Sairashuoneen kohdalla tapasi hän Sören Pedersenin ja hänen vaimonsa. He tulivat juuri Kallemin luota ja myöskin he halusivat nyt kävellä hiukan tänä kirkkaana sunnuntai-iltana, kun ilma ja luonto oli täynnänsä keväisiä enteitä. "Oliko hän kotona?" kysyi Tuft. "Kyllä, herra pastori", vastasi Pedersen hyvin liikutettuna. "No, mitä sanoi tohtori?" — "Hän puhui sattuvia sanoja, ne miellyttivät minua kovin, herra pastori. On kahtalaisia ihmisiä, hän sanoi, toiset uskovat vain siihen, mitä he tietävät, niin tekevät toisetkin, mutta sitä, minkä he tietävät, ei voida todistaa, — niin, ei muille kuin heille itselleen." — "Hän on oikeassa", Tuft hymyili ja läksi astumaan. Mutta siinä yksin kulkiessaan muistui hänen mieleensä Markuksen 16 luvun 16 värsy. Se oli hänen mielessään vielä siltä ajalta, jolloin hän kuului vielä "oikeauskoisiin". Tuomion alaisia ovat nimittäin ne, jotka eivät usko, jumala ei tahdo tietää "kahtalaisista ihmisistä". Tuft ryhtyi innolla vastarintaan. Yhdeksännestä värsystä alkaen on kuudestoista luku myöhempää lisäystä, josta vanhimmat käsikirjoitukset eivät tiedä mitään. Kun tälle paikalle ei voida siis tunnustaa pätevää arvoa, niin eipä kolmessa muussa evankeliumissa olekaan sellaista kauhistavaa kohtaa. Neljäs, jossa se on, siis sen kautta on "tuominnut" itsensä. Ei, elämä on pääasia, ja usko on vain ihmeellinen tie elämän ymmärtämiseen, s.o. jumalaan. Sillä tiellä me tulemme kerran saavuttamaan korkeimman yhteyden hänen kanssaan, jollei sitten täällä, niin toisessa elämässä. Usko ei ole tuomiota, vaan elämän ohjausta varten. Entisinä aikoina sopi kyllä tuomita ihmisiä ja se saattoi käydä totuudesta, mutta meidän aikanamme synnyttää se vastenmielisyyden tunnetta. Meidän käsityksessämme ilmestyy jumala korkeampana. — Hän asteli taas kiireisin askelin pihan ylitse.
Mutta taas tuli Sigrid portaille: "Tohtori ei ole kotona." Alas luodut silmänsä välttivät katsoa Tuftiin, mutta hän jäi kuitenkin seisomaan siihen, huivi varjosti nyt hänen kasvojaan. Talo hänen takanaan oli kuin salaisuus, kuin suljettu seura, kuin joku uskollisten yhdyskunta, johon häntä, pastori Tuftia ei laskettu.
Nyt hän ymmärsi.
Sisäänpääsyn hinta oli tänne suurempi kuin hän oli luullut. Nöyryytettynä meni hän kotiinsa eikä maininnut tästä Josefinelle mitään.
Tämä vastaanoton kielto häntä innosti yhä. Eteenpäin vaan sitä tietä, joka yksin voi viedä nämä sisarukset yhteen, — se oli ensimäinen ehto. Hän tunnusti nyt suoraan, että oli kadehtinut lankoaan. Tämä hänen yksityisasiansa oli ollut suurena tekijänä hänen esiintymisensä ahdasmielisyydessä.
Ulkoapäin tuli apu. Ensin ihmetteleviä kyselyitä, huomattavaa karttamista, joka koski häneen ja teki hänet toisinaan epäileväksikin, mutta kohta alkoi julki sota hänen ja hänen läheisimpien kannattajiensa välillä ja se veti häntä eteenpäin! Hänen vanha ystävänsä, entinen portinvartija, näkyi varsin odottaneen tätä tilaisuutta päästäkseen vapaaksi tuosta kiusallisesta riippuvaisuudesta, johon kiitollisuus pappia kohtaan hänet pakoitti. Hän nosti suuren hälinän ja kutsui apujoukkoja aina pääkaupungista saakka. Seminaarin opettajat, koulumestarit, kuleksivat saarnaajat ja pari pappiakin hyökkäsi pastori Tuftin kimppuun kaikilla mahdollisilla jumaluusopillisilla aseilla. Tuft koki ennenkaikkea puhua selvästi, sillä useimmat hyökkäykset aiheutuivat väärinkäsityksestä, mutta paljon hänen täytyi nyt käyttää sellaisiakin voimia ja tietoja, joita hän tähän saakka ei ollut tarvinnut.