Sisar oli aina pitänyt enemmän hänestä kuin hän sisarestaan. Jo siitä lähtien, kun he talvella tanssivat yhdessä, hän oli tietänyt, ettei Josefinen rakkaus ollut vähentynyt. Niin, silloinkin kun hän löi sisartaan, — eikö Josefine silloinkin ollut tullut vain tarkoituksessa tehdä hänelle hyvää? Josefinen mielenpurkaus Ragnia vastaan silloin, … luonnollisesti oli siinä jotain enemmän kuin uskonnollista sokeutta, se oli — kateutta! Mustasukkaisuutta sen johdosta, että Edvard oli Ragnille kaikki kaikessa eikä Josefinelle mitään. Hän, Edvard olisi voinut yhdistää nuo kaksi naista, siitä ei voinut olla epäilystä. Mutta oliko hän tehnyt mitään sen hyväksi?
Kuta syvemmälle hän mietiskelyissään joutui asian ytimeen, sitä vähemmän hän tunsi olevan itsellään oikeutta olla ankara, sillä olihan hänkin rikostoveri! Sisarensa eilisiltainen hämmästynyt katse, … nyt näki hän sen hengentuskassa, nyt hän sen käsitti. Kautta koko elämänsä oli Josefine käsittämättömänä ja kainona — paitsi silloin, kun intohimot puhtaina riehuivat —, luonnottoman opin kahlehtimana, uhkamielisenä totuudenrakkaudessaan etsinyt ja odottanut veljeään viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Sitten veli tuli ja hylkäsi hänet. Hylkäsi hänet sellaisen tähden, jota ei Edvard ansainnut, — niin ainakin Josefine luuli.
Josefine parka! Veli ei koskaan ollut mitään hänelle, vain kiusannut häntä ja kuitenkin oli hän uskollisesti veljeänsä kaivannut.
Huoneissa olo tuntui Kallemista tukalalta ja hänet oli vallannut pelko. Hänen täytyi päästä ulos, etsimään Josefinea. Aamu kävi yhä valoisammaksi ja hetken tunnelma saattoi hänet avaamaan verannan ovet selkoselälleen. Mutta hänellä ei ollut sinne mitään asiaa, päinvastoin, hänen olisi suljettava ne, jos aikoisi lähteä ulkosalle. Hän astui askeleen verannalle vetääkseen ovet kiinni, mutta sattui silloin katsahtamaan sivulle, verannan vierustalle, — ja siellä suojassa pohjatuulelta, Ragnin penkillä, virkahuoneen ikkunan alla istui Josefine, saali polvillaan. Hän katsahti veljeensä ja kyyristyi samassa kokoon kuin siipeen ammuttu lintu, joka ei voi päästä paikaltaan, eikä myöskään siedä, että häneen katsotaan. Ja kuitenkin istui hän siinä siksi, että hänet huomattaisiin. Hän ei voinut olla missään muualla, olihan hän kylläkin koettanut. Edvard juoksi kiireesti alas rappuja Josefinen luo. Tämä vapisi. "Ei, ei, Edvard, anna minun istua!" rukoili hän ja purskahti itkuun. Ja vielä Kallemin nostaessa hänet syliinsä hän rukoili vienosti kuin pieni lapsi: "Ei, ei, Edvard, anna minun —!" mutta ei saanut sen enempää sanotuksi, sillä hän tunsi lepäävänsä vasten Edvardin rintaa, tunsi hänen ulkonaisista liikutuksenilmeistään, että Edvard ei ollut enää suutuksissaan. Ehkä Edvard vielä kuuntelisikin, mitä hänellä oli sanottavaa. Ja Josefine kietoi kätensä hänen kaulaansa ja he itkivät molemmat, poski vasten poskea. Kaikki mitä heissä, heidän veressään ja hermoissaan oli yhteistä, heidän tunteissaan aikaisinta ja arvokkainta, heidän vaistoissaan lapsuuden kotia muistuttavaa, yksinpä muisto heidän vaatteidensa hajusta lapsuuskodin eteisissä, kaikki nämä yhtyivät nyt heidän kaipauksessaan olla koskaan eroamatta.
Ja kuitenkin, — kun he läksivät kulkemaan portaita kohti, pysähtyi Josefine. Hän luuli näet, ettei hän voisi seurata veljeä sinne sisään. Kyynelsilmin hän katsoi veljeensä. Mutta tämä pakoitti hänet kulkemaan, askel askeleelta, vielä kuistin portaillakin vastusteli Josefine. Mutta Edvard vei hänet mukanaan. He tulivat saliin. Nyt heittäytyi Josefine taas veljensä kaulaan, vaipui siitä tuolille ja kätki kasvot käsiinsä. — Kauan kuunteli hänen itkuaan kaikki esineet salissa ja myöskin Edvard.
Sitten meni Edvard hänen luokseen ja hiveli hänen tukkaansa; tiesi, ettei se ollut hän itse, joka sitä teki, se oli Ragni.
Kesän valkeassa yössä käsitysten läpi kaupungin, jossa ihmiset nukkuivat. Tahdissa kuten entisinä aikoina astelivat sisarukset eteenpäin. He hakivat Olea, vaikka eivät siitä mitään puhuneet. Mutta he unohtivat oikotien ja tulivat rantakadulle. Siitä he poikkesivat pappilaan menevälle tielle. Silloin Josefine aivan vaistomaisesti katsahti rannalle päin. Heti seisahti hän ja pysäytti Edvardin. "Kyllä, hän se on!" kuiskasi hän. Sieltä tuli kuin tulikin Tuft, kiireesti, kiireesti, mutta pää kumarassa, ikäänkuin ei olisi jaksanut pitää sitä pystyssä. Turhaa oli ollut hänen etsintänsä pitkin rantamia ja hän aikoi nyt lähteä etsimään kauempaa etelästä — yhtä toivottomasti, yhtä suurella kiiruulla. He käsittivät sen heti paikalla, Josefinen käsi vapisi veljen käsivarrella. Josefine painausi lähemmäksi Edvardia, sillä hän oli juuri tälle sanonut, että jos hänet olisi ajettu ulos puutarhastakin, niin —! — Hiljaa! Nyt he kääntyivät ja läksivät Olea vastaan. Herkkäkuuloinen kun oli, kuuli hän kohta heidän askeleensa, katsahti ylös, tunsi vaimonsa, avasi sylinsä, mutta ei voinut astua askeltakaan edemmäksi, eikä sanaakaan virkkaa. Mutta Josefine irroitti kätensä veljen käsivarrelta ja tuli.
* * * * *
Kolmisin he kulkivat sitten kotiin, pappi ja Josefine käsitysten ja Kallem papin toisella puolen. Vähän väliä toisti Ole: "Jumalan teillä! Jumalan teillä!"
"Mutta uskon asioissa me olemme eri mieltä", katsoi Kallem tarpeelliseksi lisätä. "Ei, ei, ei, ei", huudahti pappi innoissaan, "missä hyvät ihmiset kulkevat, siellä ovat Jumalan tiet!"