Kallem sanoi, että Aune hyvin voisi jäädä siihen nukkumaan, sillä nyt pohjatuulen puhaltaessa, ei ollut kastettakaan. Hän lupasi lähettää myöhemmin jonkun heitä kumpaakin hakemaan. Hän arveli kyllä voivansa tämän hulluuden saada selviämään.
Pappi oli riisunut takin yltään, pyyhkinyt veren pois ja saanut pahimmat haavansa sidotuiksi. Sitten läksivät he astelemaan kotiin päin.
Ei sanaakaan Aunesta eikä siitä, miten Tuft oli hänet tavannut. Mutta jo heti lähtiessä sanoi Tuft valittavalla äänellä: "Josefine ei ollut siellä!" ja lisäsi kohta: "Nyt en tiedä enää muuta, en tosiaankaan tiedä, mistä häntä etsisin. Kuinka sinä voitkin hänet ajaa luotasi, Edvard!" Lehtien suhina toisti sen, toisti sitä lakkaamatta: "Kuinka sinä voitkin hänet ajaa luotasi, Edvard!"
"Tiedätkö, mitä hän kirjoitti siihen lappuun, jonka löysin sinulta tulleen kirjepakan päältä? 'Minä menen veljeni luo, elämäni on nyt kysymyksessä.'"
Jääkylmä väristys kulki läpi Kallemin ruumiin, "Elämäni on kysymyksessä", humisivat lehdet tuhansin äänin ja humina tunkeutui yhä lähemmäksi ja lähemmäksi häntä, niin että hänen oli ihan vaikea hengittää.
Alkoi jo sarastaa. Tuftin katse oli koko ajan suunnattuna päivännousua kohti, aivankuin hän olisi koko ajan rukoillut: "Armoa, armoa Josefinelle!" Hän kiiruhti eteenpäin niin nopeasti kuin taisi. Hän ei tiennyt, mistä häntä etsiä, mutta hänen täytyi nyt astua, astua, — ja Kallem seurasi.
"Voi sentään, sitä säikäystä, sitä pelkoa!" huudahti Tuft. "Muistatko, Edvard, sitä lapsuutemme aikuista rajuilma-yötä? me uskoimme silloin maailmanlopun olevan käsissä. Muistatko, miten sinä pelkäsit siellä vuorella sitten seuraavana iltana? Koko tämän yön ovat 'merihirviöt' minuakin ahdistaneet! Kauhun tunteeni oli hirvittävä! Se on syntiemme rangaistuksen synnyttämää kauhua, joka hirmuisena lankeaa meidän sielumme ylitse! Jo lapsuudesta saakka se on meitä kurittanut, vienyt meiltä ymmärryskyvyn silloin, kun sitä eniten tarvitsisimme. Me pakenemme ja joudumme epätoivoon — tai heittäydymme nurinniskoin jumalan jalkojen juureen. Myöhemmin me ehkä vapaudumme hirmulain alaisuudesta, mutta emme perinnäisyydestä emmekä tottumuksesta. Kulkiessani tietä pitkin ja miettiessäni tätä minä jouduin tuon hullun miehen kynsiin, hän hypähti ylös ja pelkonsa vallassa luuli minua kummitukseksi ja koiraa perkeleeksi! — Entä Josefine! Myöskin hän on epätoivon vallassa ja pakenee! Ja entä sinä, Edvard! Sinäkin elät pelon vallassa, koska sinulla on sydäntä vielä häntä kiduttaa, kun hän jo itsekin kiduttaa itseään. Sillä pahin seuraus pelonalaisuudesta on se, että se nostaa ihmisessä vihaa. Se, joka itse on kerrankin säikähtänyt, osaa kyllä säikäyttää muita." — Raskaasti tulivat sanat hänen huuliltaan, yhtä raskaasti kuin hän itsekin eteenpäin kulki. Kallem ei puhunut mitään, kärsiessään oli hän tavallisesti vaiti.
Mutta maallikkosaarnaajan poika oli jo lapsuudestaan saakka aina kuullut, että kaikki opit olivat tuloksia elämänkokemuksista. Sisimmässään hän kärsi nytkin, mutta hän puhui vaan lakkaamatta. Kallem ei saisi epäillä Josefineä, sillä Josefine oli rehellisin, totuutta-rakastavin ihminen maailmassa. Tässä asiassa oli hän, Ole Tuft, hänet johtanut harhaan. Hän selitteli mitä lämpimimmällä myötätuntoisuudella Josefinen sieluntarinaa siltä kannalta kuin hän sitä katsoi ja osoitti hänelle, miten selvää oli, että Josefine ei enää voisi elää, jos veli nyt sysäisi sisarensa luotaan.
Kallem koetti aina sanoa jotakin väliin: "rakas Ole", "mutta Ole, kuulehan nyt!" — mutta ei päässyt sen pitemmälle. Sillä sittenkin, kun hän vei langon kotiinsa sitoakseen kunnollisesti hänen haavansa, puheli Tuft lakkaamatta. Hänestä tuntui kuin kauhu ja epävarmuus jälleen saisi hänessä vallan, jos hän vaikenisi ja sitäpaitsi olihan välttämätöntä saada Edvard katsomaan Josefineä siltä kannalta kuin hänkin ja ennen kaikkea auttamaan Josefineä! "Jokaista erehtynyttä täytyy auttaa ja varsinkin täytyy meidän auttaa niitä, jotka ovat rikkoneet meitä vastaan, — heti, kun he itse ovat huomanneet menetelleensä väärin! Jumalan anteeksi-antamus on tämä: hän auttaa meitä edemmäksi." — Vielä Kallemin häntä ovelle saattaessa hän selitteli ja vakuutteli, yhä riitti hänellä jättiläisvoimia. Mutta entäpä jos Josefine olisikin tällä aikaa palannut takaisin kotiinsa, lapsen ja hänen turviinsa! Toivo ei ollut kyllä suuri, mutta hän kiiruhti matkaan.
Aamu valkeni vaikenemistaan. Kallem ei voinut nukkua, eikä kaikeksi lopuksi pysyä kotonakaan. Suuremmassa tuskassa, kuin mitä oli tahtonut langolleen näyttää, hän kulki huoneesta huoneesen, hyökkäsi yläkertaan ja sieltä taas takaisin, aivankuin olisi tahtonut etsiä joka sopukasta. Sillä tottahan se oli, että hän oli vain tuominnut ja kironnut, hänkin.