Kello oli vähän yli yksitoista, kun taas soi ovikello ja aivan samalla tavalla. Kallem tuli heti ulos. Hän ei siis ollut vielä vuoteessa.
Se oli taaskin Tuft, mutta Kallem huomasi jo välimatkan päästä, että hän oli kasvoiltaan aivan toisennäköinen, säikähtynyt ja aivankuin pois suunniltaan. "Minne sinä luulet hänen menneen, Edvard?" — "Luullakseni hän on ehkä mennyt Ragnin haudalle!" —
Vihlova parahdus, huomattava tuskan huoahdus, sitten hän kääntyi ja läksi. Hänen raskaat askeleensa kuuluivat kauas yön hiljaisuudessa.
Kellon lähestyessä yhtä soi ovikello taaskin, mutta vain kerran ja hätäisesti. Kallem tuli heti avaamaan, hän ei siis vieläkään ollut käynyt levolle.
Siellä oli eräs nainen. Lyhytnäköinen Kallem astui nopeasti hänen luokseen ja tunsi hänet äänestä Sissel Auneksi. "Rakas, hyvä tohtori, olkaa niin hyvä ja armollinen", alkoi Sissel valittavalla äänellä. "Rakas, hyvä tohtori!" — Kallem luuli, että hän tuli Josefinen lähettämänä ja että jotain onnetonta oli tapahtunut. Häntä värisytti. Mutta Sissel jatkoi: "Kukaan muu ei voi häntä hallita, hän tulee aivan hulluksi joka yö." — "Auneako tarkoitatte?" huudahti Kallem. "Niin, hän luulee Kristen Larssenin ahdistavan itseään ja sitten hän lähtee kuleksimaan jos jonnekin lähistölle, juoksentelee pitkin maanteitä ja metsiä. Se on nyt jo kolmas yö enkä minä jaksa enää. Rakas, hyvä tohtori, minulla ei ole ketään muuta, jonka puoleen voisin kääntyä" — hän purskahti itkuun — "eikä kellään muulla ole valtaa hänen ylitsensä."
Tuo kirjansitoja ja soittoniekka-vekkuliko tullut hulluksi? Hän oli siis vapautunut hänen vallastaan? Joiko hän taaskin, oliko se juoppohulluutta? — Ei, ei, hän oli tullut "hulluksi" pelätessään Kristen Larssenin kummittelevan. Kallem läksi heti mukaan.
Taivas oli pilvessä ja yö senvuoksi verrattain pimeä, mutta navakka pohjatuuli alkoi jo kiidätellä pilviä. Metsäkin tien molemmin puolin humisi ja ryskyi, lehdet suhkivat ja pauhasivat ja utelivat kaiken maailman asioita heidän siinä tietä pitkin painaltaessaan. Eikö ollut tosiaankin kummallista, että Aune, joka oli narraillut ihmisiä uskomaan siihen, että Kristen Larssen kummitteli, nyt oli tullut hulluksi siitä, minkä itse oli keksinyt! — "Mutta, hyvä Sissel, eihän ole mitään helvettiä olemassa!" — Samassa kuului kaukaa huutoa, kamalaa, yhtämittaista avunhuutoa. Se kohosi yöstä kuin hirviö, sen saattoi melkein nähdäkin. "Siellä hän on!" huudahti Sissel ja ristitsi kätensä. "Jeesus Kristus, auta minua!" parkaisi hän ja lähti juoksemaan. Mutta Kallem riensi hänen perästään: "Ei, kuulehan Sissel, myöhemmin sinä tuolla tavoin perille pääset. Astu levollisesti, — aivan levollisesti, sanon minä!" Sissel totteli heti mutta kääntyi hätäisenä ja hengästyneenä Kallemiin: "Kuka muu kuin saatana voi ihmistä tuolla tavoin riivata?" Samassa alkoi läheisyydessä joku kartanokoira haukkua, se oli säikähtänyt huutoa ja ulvoi nyt täyttä kurkkua. Kallemin täytyi huutaa, että äänensä kuuluisi: "Ei Aunen tarvitse enää olla saatanan pauloissa enempää kuin tuon otuksenkaan! Tiedätkö, Sissel, miten ihmiset keksivät saatanan? He uskoivat, että alussa oli kaikki luotu täydelliseksi, ja silloin heillä ei ollut ketään, jota olisi voinut syyttää siitä, että synti oli tullut maailmaan."
Samassa hyökkäsi tuo raivoisa koira heitä kohti. Sissel pakeni Kallemin turviin. "Riivatun pappi!" huudahti Kallem ja kumartui ottamaan kiveä. Silloin peräytyi koira vähän taaksepäin. Taas uusi parkaisu, se kuului nyt lähempää kuin äsken, kamala, ihmisrinnan syvimmästä tuskasta ponnahtanut hätähuuto. Se ihan vapisutti heitä. Ja koirakin vaikeni hetkeksi, mutta sitten se kaarsi heidän sivuitsensa ja läksi laukkaamaan hirviötä kohti. "Voi, Jumala meitä armahtakoon, nyt käy hänen hullusti!" parkui Sissel ja läksi kiiruhtamaan eteenpäin. Tuo hullu mies ei missään tapauksessa saisi joutua vielä koiran kanssa tekemisiin! Ja siellä se nyt kumminkin haukkui ja räyskysi aivankuin olisi sillä edessään petoeläin, jonka niskaan se uhkaisi joka hetki hampaansa iskeä. Nyt juoksivat he molemmat ja Kallem oli pian jo kaukana Sisselin edellä. Tuskinpa se Aune mahtoi ollakaan, sillä näin läheltä ei viimeinen huuto kuulunut, raivoisa koira oli kai hyökännyt ensimäisen kimppuun, jonka tapasi, — ja kuka se sitten oli? Kallem ei ollut juossut näin kovasti sitten kuin pikku poikana. Hän tunsi koiran äänestä, että siellä oli tappelu käynnissä, ja sai uusia voimia. Kohta näkikin hän eräässä tien käänteessä jotain mustaa, ja sitä se koira haukkui. Kuului taaskin hirvittävä parkaisu, se tuli todellakin tuolta! Mikä se sitten oli tuo suuri ja musta? Ei suinkaan se vaan ollut joku eläin?
Ei, se oli mies, pitkä ja roteva mies, joka tappeli pienemmän kanssa, ja koira räyhysi kummankin kintereillä. Pitkä mies löi sitä, he pyörähtivät ympäri, mutta samalla piti hän toista miestä kiini vasemmalla kädellään. Nyt tunsi Kallem jo tuosta leveästä hatusta, kuka siinä oli. Se oli Tuft, joka piteli kiini Aunea, piteli häntä oikein jättiläisvoimin. Aunen kimppuun tahtoi koira nyt hyökätä ja epätoivoisena koetti Aune puolustautua. Kenties hän luuli koiraa perkeleeksi ja kiinipitelijää Kristen Larssenin haamuksi, sillä hän potki ja ponnisteli, puri ja riuhtoi minkä jaksoi päästäkseen irti. Hän notkistihe taapäin ja pani viimeiset äänivaransa liikkeelle: "Tulkaa apuun, tulkaa apuun!" Jos hän jo nytkin oli säikäyksen vallassa, niin vielä kauheammaksi muuttui hänen pelästyksensä, kun hän näki Kallemin ilmestyvän eteensä öisestä hämärästä. Silloin hän heittäysi maahan pitkälleen ja karjui täyttä kurkkua. Koira iski kohta hänen kinttuihinsa. Pappi nosti hänet seisomaan, koira oli niin raivonsa vimmassa, että ei huomannut Kallemia ennenkuin sai tältä sellaisen potkun, että lennähti ilmassa parin metrin päähän. Lyhyt ulahdus vain ja muutama valittava hikkaus — tohtori osaa kyllä oikeaan paikkaan —, ja sen koommin he eivät sitä nähneet eikä kuulleet. Luultavasti se kuoli.
Nyt tarttui Kallem Auneen käsiksi ja pappi päästi irti. Olipa Tuftkin saanut mellakassa osansa, nuttu oli rikki revitty, niin että viilekkeet viistivät maata, hihan riekaleet riippuivat sormien alapuolelle, eikä ollut villapaitakaan ehyeksi jäänyt. Verta vuoti haavoista, joita Aunen kynnet ja hampaat olivat aikaansaaneet, mutta hän oli vielä niin mellakanhuumeessa, että ei tuntenut kipua. Kallem tarttui molemmin käsin Aune-poloista nutun kaulukseen, nosti hänet seisomaan eteensä ja tuijotti koko tenhonsa voimalla hänen silmiinsä, kunnes ne muuttuivat suuriksi, tyhmiksi, lasimaisiksi, suu jäi ammottamaan auki, kasvojen lihasvoima herponi ja mies seisoi siinä kuin riippumaan asetettu, perattu silli. Kun Sissel vihdoin hengästyneenä ja itkussasuin tuli perille, nukkui jo Aune ruohikolla puiden siimeksessä.