Edvardilla oli yllään keltainen raakasilkkinen takki, ehkäpä sama, joka hänellä oli tullessaan pari vuotta sitten. Hihat oli kääritty ylös, kalvostimet poissa —, hän oli pesemässä kapsäkkiä kaivopumpun alla. Kaikki rautatiellä liimatut paperilaput oli saatava pois, — aikoiko hän lähteä matkalle? Hän oli päivettynyt ja laiha, sivulta näyttivät hänen kasvonsa vielä tavallista kulmikkaammilta. Nyt kuuli hän Josefinen askeleet ja katsahti ylös.

Katsahti hänen itkeneisiin, rukoileviin kasvoihinsa. Hänen entisestä tavastaan käyttää värikkäitä pukuja ei huomannut jälkeäkään, hänellä oli tumma kesäpuku, vyötäisillä vyö, päässä leveä, ruskealla nauhalla varustettu olkihattu ja harsohuivi käsivarrellaan. Tuskainen, epätoivoinen itku syöksähti esille: "Edvard!" Hän ei saanut sen enempää sanotuksi…

… Edvardilta putosi kapsäkki kädestä. Hän ojensihe suoraksi ja lausui äänellä, jossa oli kaksinainen sävy: "Minä en anna sinulle anteeksi, Josefine!" — "Edvard, anna minun selittää!" — Josefine käänsi kasvonsa taloon päin, sillä veljensä ankara muoto peloitti ja teki hänet epätoivoiseksi. Mutta Edvard luuli Josefinen tahtovan, että he menisivät sisälle.

"… Sinne sinä et koskaan pääse!" — Edvard seisoi kädet puuskassa ikäänkuin tahtoen vahtia, ettei se saisi tapahtua.

13.

Tuft meni illallispöydästä työhuoneesensa, mutta ei huomannut kirjettä, sillä hän ei sattunut vilkaisemaan pöydälleen. Tavalliseen tapaansa hän läksi nyt iltakävelylleen. Jos Josefine olisi ollut alakerrassa, olisi kai hänkin lähtenyt mukaan, arveli Tuft. Hän käveli tunnin ajan. Oli lauantai ja hän tuumiskeli huomista saarnaansa. Palattuaan kotiin hän istahti ikkunan poskeen selailemaan kirjaa, josta hän voisi saada saarnansa juuria, luki, nousi kävelemään, luki taas, kunnes kello oli jo kymmenen.

Hän meni yläkertaan käydäkseen levolle. Ei löytänyt Josefineä, ei häntä ollut omassakaan huoneessaan, niin, ei koko talossa. Silloin Tuft meni takaisin kansliaan, hän tahtoi siellä odottaa Josefineä, missähän Josefine mahtoi oikeastaan olla? Jonkun sairaan luona? Ei hän ollut kenenkään kuullut sairastavan. Aivan vaistomaisesti sattui hän ottamaan käteensä kirjeen, siinä astellessaan pöytänsä ohitse. Siihen oli kirjoitettu hänen nimensä, — Josefinen käsialaa! Hän tuli levottomaksi ja meni ikkunan luo nähdäkseen paremmin. Se oli avonainen ja siinä olevien paperien päällä oli kirjelappu, johon Josefine oli kirjoittanut: "Olen mennyt veljeni luo, elämäni on kysymyksessä." Mitä tämä merkitsi?

Neljännestunnin kuluttua nousi Tuftkin kirkkomäkeä ylös, myöskin hän kulki miltei juoksujalkaa. Hän yksin oli syypää kaikkeen, hän oli aikoinaan vakuuttanut Josefinelle, että Ragni oli uskoton ensimäiselle miehelleen ja sillä tavoin aiheuttanut kaiken sen, mitä sitten oli tapahtunut! Jollei hän olisi kadehtinut lankoaan, niin tuskinpa hän olisi katsonut riitautumistaan kirkon kanssa ja seurusteluaan pärjääjien kanssa riittäväksi tekosyyksi peräytymiseen. Vaikkapa lanko väittäisikin: Josefine ei ole ollut tarpeeksi kristillinen, kun saattoi osaltaan vieroa Ragnia tai sillä perusteella uskoa mitä pahinta vapaa-ajattelijasta, — niin vastaisi siihen Tuft, että niin ei menettelekään tosikristitty vaan ainoastaan puolikristitty. Se, jolle rakkaus jumalaan on elämän korkeimpana lakina, ei tuomitse koskaan, mutta sitä tekevät muut sitä innokkaammin. Josefine on aina ollut sellainen, ettei hän voinut tulla kuin ainoastaan puolikristityksi, ja tämäkin oli hänen syytään. — Jumaluusopin tutkimukset ehkäisevät ihmisen kehitystä.

Miten hyvin hän käsittikin nyt kaiken tämän! Senpävuoksi hän ei jaksanut kestää sitä ajatusta, että Josefine oli sieluntuskassa. Hän juoksi ja saapui aivan hengästyneenä puistoon, portista pihalle ja hyökkäsi portaille. Ulko-ovi oli lukossa, — ja kello vasta hiukan yli kymmenen! Hän soitti ovikelloa, soitti toistamiseen ja kuuli heti askeleita eteisestä, miehen askeleita. Kallem avasi oven.

"Eikö Josefine ole täällä?" — "Ei." — "Eikö hän ole ollutkaan täällä?" — "Kyllä, noin puolitoista tuntia sitten." — "No —?" — "Minä kielsin häntä tulemasta sisälle." — "Sinä et puhellut hänen kanssaan?" — "En." — Silloin nosti Tuft oikean kätensä ja sanoi: "Nyt olet sinäkin opinkappaleisiin pinttynyt!" — käänsi selkänsä ja läksi. Hänen leveä hattunsa leveiden olkapäiden yllä näytti ikäänkuin painostavan näitä hänen viime sanojaan.