Hän solahti alas tuolilta polvilleen. Hän vaikeroi ja vaikeroi — ja pakoitti itsensä vaikenemaan, jotta ei kukaan häntä yllättäisi tällä hetkellä, hänen siinä kiemurrellessaan rikollisuutensa häpeässä. Hän ristitsi kätensä Ragnin paperien yli, painoi päänsä niitä vasten ja kuiskasi: "Anteeksi, anteeksi!" Hän tiesi, ettei kukaan häntä kuullut, ja myöskin, ettei kukaan voisi antaa hänelle anteeksi.
Yht'äkkiä hänen päähänsä välähti, että Ragni oli siis ollut puhdas ensimäisessäkin avioliitossaan, ja että häntä silloinkin oli parjattu. Noita papereita, joissa tämän avioliiton syntyä kuvattiin, — hän ei tarvinnut, hän ei voinut niitä lukea. Tuskasta vapisevin käsin asetti hän kaikki jälleen kuoreen, — Ole saisi ne lukea. Nyt täytyi Olen häntä auttaa, olihan tässä Josefinen elämä kysymyksessä. Hän oli osallinen murhaan, viattoman ihmisen murhaan. Sanoilla hän ei ollut sitä jouduttanut, sillä hän ei ollut mitään sanonut. Mutta juuri tämä vaikeroiminen ja se, että hän heti ensi päivästä sysäsi Ragnin luotaan, — oli vaikuttanut sen, että tuo raukka sortui. Tämä huomio iski hänen aivoihinsa kuin salama ja hän jäi siihen lepäämään tylsänä ja aivankuin kivettyneenä. Tuomio, jonka hän oli lukenut veljensä katseesta, kuolemantuomio, — hän ei ollut erehtynyt —, tarkoitti ei ainoastaan hänen poikaansa vaan häntäkin. Hän ansaitsi kuoleman.
Hänet valtasi pelko, tuskanhiki kohosi hänen otsalleen kuin pyörtymiskohtauksen jälkeen, … nyt se oli tullut!
Niin, nyt se oli tullut, mitä hän koko ajan, kaikkina näinä vuosina oli vavistuksella odottanut, — jokin sellainen hirvittävä, määriä vailla oleva kauhu, joka musertaisi hänet. Mitään hän ei ollut tehnyt, ei tahtonut eikä tilittänyt, mutta kuitenkin oli hän uhmaillut, tuominnut ja pelannut korkeinta peliä.
Nyt se oli tullut! Hän oli luullut, että se oli voitettu jo pojan paranemisella, mutta ei, nyt se vasta astuikin esille, nyt, kun hänen miehensä työ häntä jälleen ihastutti, kun hän oli saanut taas maata jalkojensa alle, … nyt tarttui se häneen ja antoi hänelle kuolettavan iskun.
Hän kiiruhti miehensä vielä syödessä kansliaan ja pani paperit hänen pöydälleen. Tempasi hattunsa ja saalinsa ja miltei juoksujalkaa läksi kiitämään veljensä taloa kohti. Nyt piti kestää tai murtua.
Oikoteitse riensi hän kirkkomaalle. Siinä hän muisti Olen viime saarnan ja purskahti itkuun. Voi, jospa heidän yhteiselämänsä olisi alusta saakka ollut niin vapauteen tähtäävää ja jos sillä aina olisi ollut sellainen päämaali! Itkien juoksi hän tuota kauheata taloa kohti. Vasemmalta, puiden oksien välitse pilkoitti toisenkin talon valkeaksi rapattu kiviseinä, siellä asui Kule, tuo murha-ase. Ei, ei, ei, hän ei ollut Kulea kutsunut, hänellä ei ollut mitään osaa siinä! Tosin hän oli kuullut sitä odotettavan ja hänestä oli tuntunut se oikeudenmukaiselta! Muutamat olivat pitäneet sitä mainiona pilana, toiset taas olivat sen ottaneet toden kannalta, vieläpä vedonneet uskonnollisiinkin syihin. Josefine muisti joka sanan ja oli aina visusti vaiennut eikä ollut kenellekään omiakaan ajatuksiaan ilmaissut.
Murha, murha! Ei sellaista voida anteeksi antaa, hän tiesi sen kyllä, miksi hän siis menikään veljensä luo? Veli oli pelastanut hänen lapsensa, — sen enempää hän ei tahtonut olla sisarensa kanssa tekemisissä. Kuitenkin kaikitenkin, yksinomaan sinne olivat hänen ajatuksensa suunnatut, sinne hänen täytyisi päästä, vaikkapa kuoleman uhalla! Hän juoksi.
Hänen elämänsä oli nyt häpeän tahraama. Hän ei uskaltaisi tästälähin enää katsoa kunniallista ihmistä silmiin. Kylmyydellä ja ilkeydellä oli hän surmannut aivan viattoman, viattoman ihmisen, tehnyt autioksi veljensä kodin! Missä oli hän tästälähin viettävä elämänsä päivät? Mitä olisi hänen nyt tehtävä? Etsittävä oikeudenmukainen rangaistus! Mutta sen hän antaisi itse itselleen. Mutta ensin täytyi hänen saada — tavata veljeään, kuulla hänen mieltään ja puhua hänelle, — niin, sillä hänellä oli sanottavaa veljelleen, eihän tämä edes tiennyt, miten suuresti hän rakasti häntä ja aina oli rakastanut, eihän Edvard häntä tuntenut. Josefine itki ja juoksi.
Hän näki veljensä seisovan pihalla talon ja ulkorakennusten välillä, kumarassa puuhaillen jotain. Hän näki hänet viini- ja karviaismarjapensaikon ylitse vilaukselta, kun korkeampien hedelmäpuiden oksat tuulessa häilähtivät syrjään. Häntä värisytti, mutta hän kulki eteenpäin. Kohta oli hän jo puistossa astelemassa pihamaata kohti. Nyt oli heidän välillään vain ulkorakennuksen nurkka ja muutaman askeleen perästä oli hän pihalla.