Koko kirje oli mitä kunnioittavimmassa hengessä laadittu! — milloin se oli kirjoitettu? Minkäänlaista aikamäärää ei ollut, mutta kirjeen kirjoittaja oli ulkomailla, siis heidän yhdessäolonsa jälkeen. Koko kirje oli kuin yhtämittaista tuskanhuutoa, niin todellista, ettei Josefine ollut koskaan ennen niin sydämen pohjasta lähteneitä sanoja lukenut.
Josefinen käsi vapisi niin, että hänen täytyi laskea kirje pöydälle.
Hän luki siitä senkin, ettei Karl tämän julman parjauksen aikana voinut lainkaan ajatella muita eikä mitään muuta asiaa. Luki myöskin sen, miten Karl oli silloin alkanut rakastaa Ragnia. Josefine näki tämän surusta, kiitollisuudesta ja ihailusta syntyneen rakkauden puhkeavan ilmi puhtaissa ja liikuttavissa sanoissa.
Ragniko viaton? Herra Jumala, oliko hän siis viaton? Hirvittävän tuskallisia mahtoivat siis olla nuo liikuttavat kohtaukset Edvardin ja Ragnin välillä kuoleman raastaessa heitä tuuma tuumalta toisistaan erilleen. Sissel Aune oli usein siitä kertonut. Niin, nyt käsitti hän, miksi Edvard kuljetti pois Ragnin ruumiin ja miksi hän otti Karl Meekin rinnalleen. Sitä hän ei vaan käsittänyt, kuinka Edvard oli jaksanut kaiken tämän kestää.
Ovelle koputettiin. Josefine hätkähti. Mutta se olikin vain palvelustyttö, joka pyysi häntä illalliselle. Hän ei voinut vastata. Koputettiin uudelleen. "En, en!" onnistui hänen vihdoinkin huudahtaa, vääntelehtiessään tuskasta ja häpeästä. Hänen täytyi päästä veljensä luo, hänen täytyi, vaikka polvillaan ryömien. Mutta tässä oli vielä paljon muitakin papereita ja hänestä tuntui, että veljensä käski häntä lukemaan ne. Hän vapisi ja luki:
"Nyt, kun minä monen yrityksen ja poispyyhkimisen jälkeen olen saanut kuvatuksi lapsuuteni ja ensimäisen avioliittoni, tunnen minä itseni niin valmiiksi ja väsyneeksi. Minä olin ajatellut kirjoittaa muutamia sanoja tämän edelle ja usein siitä jo iloitsinkin. Nyt saatan minä sinulle vain lausua, sinä elämäni 'valkea pasha', kuinka minun on käynyt. Olen lausunut kaiken tämän hyvin lyhyesti, sillä se on niin tuskallista, minä olen sanonut tämän yksinomaan sentähden, että sinä voisit minua puolustaa, jos joku vastakin katsoisi maksavan vaivaa puhua minusta pahaa, kun olen jo poissa. Rakas ystäväni, minä en valita. Minä olen elänyt mahdollisimman ihanan elämän, se oli vain niin lyhyt. Ajatteles, minäkin olin jo hyljännyt itseni, vain pelkästä pelosta, että saattaisi käydä vielä pahemminkin, — mutta silloin sinä nostit minut jälleen ylös meren syvyydestä, kannoit minut rauhaan ja hyvyyteen, hyväin ihmisten suojaan, — kunnes sinä itse taas saatoit tulla ja kantaa minut kotisi huomaan. Ajatteles, että minä täällä sinun kodissasi sain omistaa kaikki ja sinut itsesikin, ilman että sitä lainkaan ansaitsin. Minä tunsin sen kyllä useinkin, mutta olin sittenkin onnellinen."
"Minä en ollut sopiva tänne, sen tiedän, mutta nyt kun loppu lähenee tuntuu siltä kuin sekään ei haittaisi mitään. Sinä olisit ymmärtänyt minua niinkauan kuin elämätäni olisi kestänyt, sen tiedän niin varmasti."
"Ystäväni, jos minä nyt lausuisin, miten kiitollinen minä olen sinulle ja miten suuresti sinua ihailen, niin sinä et sitä ymmärtäisi, niin luonnollista on sinusta ollut se, että kaikki elämänilosi on lähtöisin minusta. Se on ollut ihaninta minunkin elämässäni."
"Mutta sinä luet tätä vasta sitten, kun minä en enää istu tällä tuolilla ja silloin ei ole mitään, joka paremmin voisi kuvata muistoani, sellaisena kuin tahtoisin sen sinulle jäävän, kuin suuri, loppumaton: Kiitos!" — —
Tämä oli siis se avioliitto, jonka he eivät luulleet ansaitsevan avioliiton nimeä. Ja Josefinen oma, mitä se oli verrattuna tähän!