Josefine oli kävelemässä talon ulkopuolella ja katselemassa, miten pikku Edvard leikki puutarhan ruiskuletkulla. Silloin sai hän kirjeen käteensä. Hän tunsi heti päällekirjoituksesta, keneltä se oli. Hänen ruumiinsa vapisi. Hän ei uskaltanut sitä avata. Hän ihan säikähti huomatessaan, miten heikko hän vielä oli, eikö hän koskaan enää saisi nuoruutensa terveyttä takaisin?
Hän juoksi ylös omaan kamariinsa ja lukitsi oven. Suuri kirje; hän käänteli ja katseli sitä, istuutui sitten tuumimaan, antaisiko sen Tuftille ensiksi luettavaksi. Mutta saattoihan siinä olla Tuftistakin jotain, jota hän ei saisi nähdä.
Josefine avasi kirjeen.
Ei sanaakaan veljeltään, ei sanaakaan, ei sanaakaan hänelle! Ensimäinen arkki, joka sattui hänen käteensä, oli vierasta käsialaa, samoin toinen ja kolmaskin, kaikki tyyni. Oli siinä toisenkin käsialaa, mutta sekin aivan vierasta. Muutamia yhteen sidottuja arkkeja ja kirjeitä, pari irtonaista kirjettä, … ei sanaakaan Edvardilta.
Mitäs tämä merkitsi? Paperien joukosta otti hän pienimmän liuskan, paperipalasen, jossa oli vain kolme riviä:
"He tahrasivat minun hyvän maineeni enkä siitä tietänyt mitään. Sillä minä en tietänyt sitä edes omaavani, ennenkuin se oli tahrattu."
Toiseen lappuun oli kirjoitettu hienolla käsialalla: "Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."
Tämä hieno, joustava käsiala oli tietysti Ragnin. Josefine alkoi vapista, tietämättä miksi.
Tuossa oli kirje, joka oli toisellaista käsialaa ja ensi sivun ylälaitaan oli kirjoitettu punaisella läkillä. Ei mitään allekirjoitusta. Mutta luettuaan siitä, että tätä ei Kallem saisi nähdä, Josefine aavisti, että se oli Karl Meekin lähettämä rakkauskirje, jonka Kallem kai oli jälestäpäin löytänyt. Mitä Josefine sillä tekisi?
Kiireesti alkoi hän lukea sitä, mutta pysähtyi kohta alussa hämmästyneenä siitä, että Karl teititteli Ragnia, ja että hän kertoi siinä tuskasta, jonka olisi tahtonut yksin kärsiä ja kestää, mutta joka oli Ragniakin kohdannut, … julmasta parjauksesta hän siinä kertoi. Oliko Ragnia siis parjattu?