Kirjassa oli paljon muutakin, mutta provasti ei lukenut enempää.
Näyttelijäksi tullakseen oli Petra siis pyrkinytkin provastin perheeseen ja käyttänyt hyväkseen hänen tyttärensä opetusta. Tätä salaista aikomusta saavuttaakseen oli hän joka ilta niin halukkaasti kuunnellut heidän ääneensä lukevan ja itse sitten opetellut sitä ulkoa. Hän oli koko ajan pettänyt heitä; vielä eilenkin, jolloin hän näytti heille kaikki ilmoittaneen, salasi hän jotakin; helakkaimmin nauraessaan petti hän heidät.
Ja tämä salainen aikomus! Mitä provasti usein hänen kuullen oli kironnut, sitä Petra nyt kaunisteli, mainitsi Jumalan kutsumukseksi ja rohkeni häneltä siihen siunausta rukoilla! Tuommoiseen elämään, joka oli täynnä pintapuolisuutta ja turhamaisuutta, kateutta ja intohimoa, laiskuutta ja lihallisuutta, valhetta ja hölläluonteisuutta, elämään, jonka vaiheella kaikki korppikotkat pyörivät niinkuin haaskan ympärillä, siihen halusi Petra antautua ja rukoili Jumalalta siunausta! Ja tähän olivat provasti ja hänen tyttärensä häntä auttaneet hiljaisessa pappilassa, heränneen ja heitä ankarasti tarkastavan seurakunnan nähden!
Kun Signe kirkkaana ja kevyenä kuin talviaamu tuli sisään tervehtimään isäänsä, huomasi hän kamarin olevan täynnä savua. Tämä oli aina mielenliikutuksen todiste ja kaksinkertainen näin varhain aamulla. Provasti ei Signelle sanaakaan puhunut, vaan antoi hänelle kirjan. Signe heti huomasi sen olevan Petran. Eilisiltaisen epäluulon ja mielihaikeuden jälkimuistot heräsivät hänessä; hän ei uskaltanut kirjaan katsoa; hänen sydämensä sykki niin kovin, että hänen täytyi istuutua. Mutta sama sana, jonka provastikin oli hoksannut, hämmästytti Signeäkin; hänen teki mielensä tarkemmin silmätä ja hän rupesi lukemaan. Ensimäinen tunne, mikä hänet silloin valtasi, oli häpeä — ei kumminkaan Petran vuoksi, vaan sentähden että isäkin oli nämä nähnyt.
Mutta pian hänet valtasi se syvä nöyryytys, jota ihminen tuntee, kun näkee pettyneensä sen suhteen, jota rakastaa. Hetken aikaa näyttää se, joka pettymyksen on aikaansaanut, jalommalta, kekseliäämmältä, älykkäämmältä kuin me, peittyypä aivan salaperäisyyteen. Mutta pian sielun valtaa harmi; rehellisyys saa voimaa valloilta, jotka eivät ole salaisia, vaikka ovatkin näkymättömiä; me tunnemme itsessämme tarmoa yhdellä iskulla musertamaan tuhansia pikkujuonia; me halveksimme sitä, mikä äsken mieltämme lannisti.
Mutta arkihuoneessa oli Petra istuutunut klaverin ääreen, ja nyt he kuulivat hänen laulavan:
Päivä on nousnut ja riemu on uus,
Haihtunut mielten on usvaisuus,
Hehkuvan tunturin viertä
Auringon ratsut jo kiertää.
Nouskaa, lintuset, laulelemaan!
Nouskaa, lapset, riemuamaan!
Toivoni, lentohon nouse!
Sitten paisuivat säveleet myrskyksi ja ilmi kuohahti seuraava laulu:
Kiitos neuvostas vaan,
Mutta tuimimpaan
Rajupyörteesen
Venon ohjailen.
Tämä vaikka mun viimeinen retkeni ois,
Tähän outohon vaaraan ma syöksen pois.
Enpä suotten päin
Jätä rantojas näin,
Halu tyrskyhyn on,
Meren aavikkohon;
Halu nähdä, kun vaahdoss' on purren tie,
Halu koitella, pitkällenkö se vie.
Ei — tämä oli provastista liian hurjaa; hän riisti ohimennen kirjan Signen kädestä, hän hyökkäsi ovea kohden ja tällä kertaa ei Signe häntä pidättänyt. Provasti karkasi oikotietä Petran luo ja paiskasi kirjan hänen eteensä pianolle, kääntyi ja käveli kerran edestakaisin laattian poikki. Hänen palatessaan oli Petra nousnut seisaalleen, hän painoi kirjaa rintoihinsa ja katsoi pikaisesti ympärilleen. Provasti seisahtui puhuakseen suunsa puhtaaksi, mutta viha siitä, että tuo kavala nuori tyttö jo kolmatta vuotta oli pettänyt häntä, ja vallankin siitä, että hänen harrasta ja helläsydämistä tytärtään oli pilkkana pidetty, valtasi hänet niin voimakkaana, ettei hän heti tavannut sanoja, ja kun hän vihdoin niitä tapasi, itsekin huomasi ne liian ankariksi. Vielä kerran käytyänsä laattian poikki ja vielä kerran tultuansa Petran eteen tulipunaisena kasvoiltaan, käänsi hän selkänsä ja meni sanaakaan sanomatta takaisin kamariinsa. Kun hän sinne tuli, oli Signe poissa.