Koko tämän päivän olivat he kukin itsekseen. Provasti oli yksinänsä päivällisellä, kumpikaan tytöistä ei tullut saapuville. Petra oli emännöitsijän huoneessa, joka palon jälkeen oli hänelle annettu; hän oli turhaan ja kaikkialta etsinyt Signeä selittääksensä käytöstänsä; mutta Signeä ei näkynyt koko talossa.

Petra tunsi että oli ratkaiseva hetki käsissä. Hänen elämänsä salaisin ajatus oli häneltä riistetty, ja siihen nähden vaativat toiset itsellensä vaikutusvaltaa, jota hän ei voinut heille myöntää. Itse hän parhaiten tunsi, että jos hänen täytyisi jättää tämä päämäärä, niin hän joutuisi sattumuksen ajeltavaksi. Hän saattoi olla iloinen iloisten seurassa, ystävällinen ystävällisten parissa, varma kaikissa, mutta tämä tapahtui tuon salaisen tarkoitusperän voimasta, — että hän nimittäin kerran saavuttaisi sen, mihinkä hänen halunsa paloi ja kasvoi. Luottautua kehenkään tuon ensimäisen rauenneen yrityksen jälkeen Bergenissä, — ei, sitä ei hän olisi voinut, ei itse Ödegaardiinkaan! Hänen täytyi olla siitä vaiti, kunnes se oli siihen määrään varttunut, että se voi kestää kaikki epäluulon puhallukset.

Mutta nyt olivat asiat toisin. Provastin tulipunaiset kasvot katsoivat herkeämättä hänen säikytettyyn omaantuntoonsa, — hänen tuli löytää pelastus! Hän haeskeli Signeä yhä enenevällä kiihkeydellä ja kiireellä; mutta vielä iltapuolella ei Signeä ollut löytyvissä. Jota kauemmin se ihminen, jota etsimme, karttaa meitä, sitä suuremmalta näyttää meistä myöskin eron syy, ja niin kävi, että Petra vihdoin huomasi että hän oli pettänyt Signeä käyttäessään salaa hänen ystävyyttänsä siihen, jota Signe piti suurena syntinä. Kaikkitietävä Jumala olkoon todistajana, että tällainen asiain katseleminen ei koskaan ollut hänen mieleensä juolahtanutkaan; hän tunsi olevansa suurin syntinen.

Aivan niinkuin ennen kodissa valtasi hänet nytkin tämä ajatus, jota hän ei hetkeä ennakolta ollut aavistanutkaan! Se että kauhistus vielä saattoi uudistua, ettei hän vielä ollut askeltakaan edemmäksi päässyt, se suurensi hänen epävarman pelkonsa kauhuksi; hän näki tulevaisuutensa kovaonnisena. Mutta mikäli hänen oma syntivelkansa kasvoi, sikäli Signen kuva kohosi mielenpuhtaudessa ja ylevässä alttiiksiantaumuksessa. Hänen ajatuksensa olivat todentotta kuin tulisessa liekissä; hän tahtoi huutaa ja rukoilla eikä hellittää eikä heretä puhumasta, ennenkuin Signe oli luonut häneen yhden ainoan ystävällisen silmäyksen.

Päivä oli alkanut pimetä, Signe lienee jo varmaankin kotiin tullut, oli sitten ollut missä hyvänsä. Petra juoksi alas kylkirakennuksen käytävään, jossa Signen asuinhuone oli, ja näki avaimen ovessa, — merkkinä, että Signe oli huoneessa. Sykkivällä sydämellä tarttui hän uudestaan lukkoon ja rukoili: "Signe, suo minun puhua kanssasi! — Signe, en voi tätä kestää!" — Ei hiiskaustakaan huoneesta. Petra lyykistyi, kuunteli, kolkutti: "Signe, oi Signe, et tiedä kuinka onneton minä olen!" — Ei vastausta; Petra kuunteli kauan, ei mitään. Kun et mitään vastausta saa, epäilet vihdoin siellä ketään olevankaan, vaikka sen tiedätkin, ja jos on pimeä, niin alat lisäksi pelätä. "Signe — Signe! jos olet siellä, niin osoita laupeutta, — vastaa minulle! — Signe!" Huoneessa oli edelleen hiljaista. Hän alkoi palella ja väristä. Mutta avatusta kyökinovesta lähti suuri leveä valovirta, ja keveitä, iloisia askeleita kuului pihalta. Tästä johtui tuuma mieleen; hän tahtoi itsekin mennä pihalle, tahtoi nousta seinäpienalle, joka kulki rakennuksen kivijalan ylipuolella, tahtoi käydä pienaa pitkin ympäri koko rakennuksen tullakseen tällä tavoin toiselle puolelle, jossa kivijalka oli hyvin korkea. Hän tahtoi katsoa Signen ikkunasta sisään.

Ilta oli tähtikirkas, tunturin ja rakennuksen rajaviivat kuvautuivat jyrkkinä, mutta muuta ei näkynyt kuin niiden piirteet. Lumi kimalteli, tummat poikkipolut korottivat vain sen valkeutta; tieltä kuului kulkusten helinää; vauhti, välke kiihoittivat, hän hyppäsi pienalle. Hän koetti pidellä käsin seinälaudoituksen ulkonevista laudoista, mutta suistui tasaltaan ja putosi jälleen maahan. Hän löysi tyhjän tynnyrin, vieritti sen seinustalle, astui tynnyrille ja siitä pienalle. Nyt muutti hän käsiään ja jalkojaan yht'aikaa, noin vaaksan verran kerrallaan; kysyttiin vahvoja käsiä ja vahvoja sormia pysyäkseen siinä; hän ei saanutkaan oikein kiinni, sillä laudat olivat seinää tuskin tuumaa ulompana. Hän pelkäsi että joku hänet näkisi, sillä tämä pantaisiin tietysti heti yhteyteen köysiastuimien kanssa. Jos vaan pääsisi pihanpuolelta pois rakennuksen poikkiseinälle! Mutta hänen sinne vihdoin tultuansa, kohtasi uusi vaara; sillä ikkunat eivät olleet peitossa, ja hänen täytyi kumartua joka kerta kun hän peläten putoavansa kulki ikkunan ohitse. Pitkällä seinällä oli piena hyvin korkealla ja sen alla pitkin koko seinän mittaa karviaispensaita, jotka varmaankin häntä kannattaisivat, jos hän putoaisi. Mutta hän ei pelännyt. Sormia kinervöitsi, suonet värisivät, koko ruumis vapisi, mutta hän kulki vain eteenpäin. Nyt vain muutama askel, niin oli hän ikkunan kohdalla. Signen huoneessa ei ollut valkeata, eikä verho ollut alas laskettuna; kuu paistoi suoraan sisään, jotta saattoi nähdä sisimpään soppeen. Tämä rohkaisikin uudestaan Petran mieltä; hän saavutti ikkunalistan, johon vihdoinkin saattoi täysin käsin kiinni tarttua, ja levähti; sillä, määräpäähän ehdittyänsä, rupesi hänen sydämensä niin kovin sykkimään, että henki melkein salpautui. Mutta kun asia vain paheni, jota kauemmin hän odotti, täytyi hänen rientää — ja nyt hän yht'äkkiä painoi koko ruumiinsa ikkunaa vastaan. Kimeä huuto kajahti huoneesta vastaan. Signe, joka oli istunut sohvannurkkauksessa, kavahti tuokiossa keskelle laattiata, torjui molemmin käsin tuota kauhistavaa näköä luotansa, julmistuneena, inhoavana, ja pakeni. Tuommoinen haamu ikkunan takana ja kuun valossa, tuommoinen julkea, iljettävä rohkeus, kasvot kuutamossa palavina, säihkyvinä — Petra huomasi tuokiossa itsekin että hänen onneton mielijohteensa yksinäänkin olisi herättänyt kauhua, vieläpä ettei hänen kuvansa tästälähtien tulisi olemaan alituisena elotuksena Signelle; hän meni tainnoksiin ja putosi maahan kimakasti kirahtaen. Signen huutoon oli ihmisiä hyökännyt huoneista pihalle, vaan ketään ei löytynyt, kuului sitten toinen samanlainen huuto, koko talo tuli liikkeelle, etsittiin, huudettiin, ketään löytämättä. Vallan sattumalta tuli provasti katsoneeksi ulos Signen huoneen ikkunasta ja näki kuunvalossa Petran karviaispensaiden sisään painuneena. Kova pelko valtasi kaikki, vaivaa oli saada hänet irti ja ylös; hän kannettiin Signen kamariin, koska emännöitsijän huone oli kylmä, vaatteet riisuttiin ja hänet laskettiin vuoteelle, jossa haudottiin hänen käsiänsä ja kaulaansa, jotka olivat pahasti haavoittuneet, sillä aikaa kun toiset laittoivat huoneen hauskaksi, valoisaksi ja lämpimäksi. Kun Petra oli täysin tointunut ja katsoi ympärilleen, pyysi hän saada olla yksin.

Huoneen viehättävä kodikkuus, tuo hieno valkeus, joka somisti ikkunat, pukupöydän, sängyn ja tuolit, muistuttivat niin elävästi Signestä. Hän muisteli hänen vilpitöntä herttaisuuttaan, hänen hiljaista, maitovalkeata ääntänsä, hänen hienoa huomaavaisuuttansa, hänen lempeätä ystävällisyyttään. Kaiken tämän oli hän nyt karkoittanut luotansa; pian hänen tuli jättää tämä huone, niinkuin hänen kaiketi tuli jättää koko talokin. Ja minne hän sitte joutuisi? Kolmannesti ei enää maantieltä oteta, ja vaikka niin kävisikin, ei hän sitä haluaisi, sillä siitä tulisi vain samanlainen loppu. Kukaan ihminen ei voisi luottaa häneen; olipa syy mikä tahansa, hän tunsi vain että niin oli. Ei hän ollut askeltakaan edemmäksi päässyt; hän ei koskaan pääsisi askelta edemmäksi; sillä ilman ihmisten luottamusta ei tämä kävisi. Kuinka hän rukoili, kuinka hän itki! Hän heittelihe ja vääntelihe sielunsa tuskissa, kunnes uupui ja nukkui.

Heti muuttui unessa kaikki lumivalkeaksi, vähitellen samassa niin korkeaksi; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin korkeata, ei koskaan nähnyt miljoonien tähtien niin kirkkaasti tuikkivan.

KYMMENES LUKU.

Vielä herätessäänkin oli hän noissa yli-ilmoissa; päivän ajatukset, jotka heti juolahtivat mieleen, pyrkivät perässä, mutta niitä pidätti ja kannatti ääni, joka täytti koko ilman — se oli kellojen soitto sunnuntaiaamuna. Peto hyppäsi vuoteeltaan ja puki yllensä, leikkeli itselleen vähän syötävää ruokakammiossa, varusti varrelleen lämpöiset päällysvaatteet ja riensi matkaan, — näin halukas ei hän ollut koskaan ennen ollut Jumalan sanaa kuulemaan! Kun hän tuli perille, oli jumalanpalvelus juuri alkanut ja ovi oli lukossa; ilma oli kylmä, sormia kinervöitsi, kun hän tarttui avaimeen avatakseen oven. Pappi oli paraikaa alttarilla, Petra odotti ovella, kunnes alttarimenot olivat päättyneet ja unilukkari tullut riisumaan messukasukan papin yltä, meni sitten kirkon halki niinkutsuttuun piispanpenkkiin, joka oli kuorissa uutimien verhossa. Papinväen varsinainen paikka oli parvella; mutta jos joku jostakin syystä halusi istua piilossa ja yksinänsä, niin meni hän piispanpenkkiin. Kun Petra tuli perille ja hiipi sisään, huomasi hän Signen jo istuvan penkin perimmäisessä sopessa. Hän astui askeleen taaksepäin, mutta juuri nyt kääntyi provasti mennäkseen alttarilta hänen ohitsensa sakastiin; Petra kiiruhti takaisin penkkiin ja istuutui niin syrjään kuin mahdollista; Signe oli laskenut hunnun silmilleen. Tämä Petran mieltä pahoitti. Hän katsahti seurakuntaa, joka istui ahdattuna korkeissa puupenkeissä, miehet oikealla, naiset vasemmalla kädellä; heidän henkensä leijaili sumupilvenä heidän päällänsä, ikkunoissa oli tuumanpaksulta jäätä, kömpelösti leikatut puukuvat, pitkäveteinen, raskas laulu, yhteen sullotut ihmiset — kaikki kuului yhteen, kaikki oli ankaraa ja kaukaista; mieleen muistui minkä vaikutuksen luonto häneen teki tuona iltapäivänä, jolloin hän matkusti pois Bergenistä; hän oli täälläkin vain pelokas läpimatkailija.