Provasti astui saarnastuoliin, hänkin näytti ankaralta. Hänen rukouksensa oli: älä johdata meitä kiusaukseen! Me tiedämme, että niissä luonnonlahjoissa, jotka Jumala meille on antanut, on kaikissa kiusaus; mutta hän olkoon armollinen ja älköön koetelko niitä yli voimiemme; tätä meidän aina tulisi muistaa häneltä rukoilla; sillä ainoastaan siten, että luonnonlahjamme alistamme nöyryydessä Hänen allensa, ovat ne meille pelastukseksi. Saarnassa hän selitti edelleen samaa ainetta, ottaen lähtökohdaksi meidän kaksinaisen tarkoituksemme, joista toinen oli toimittaa elämäntyömme, kukin lahjojensa ja olosuhteittensa mukaan, — ja toinen kehittää kristi-ihmistä itsessämme ja niissä, jotka meidän huostaamme ovat uskotut. Ihmisen täytyy pitää varansa valitessaan elämäntyönsä, — sillä, paha kyllä, on sellaisiakin elämäntöitä, jotka ovat itsessänsä syntisiä; ompa sellaisiakin, jotka saattavat olla syntisiä meihin nähden, joko siksi, etteivät sovi meille, tai että sopivat liian hyvin huonoille himoillemme. Lisäksi: niin totta kuin jokaisen täytyy koittaa valita lahjojensa mukaan, niin totta voi valinta, joka itsessänsä on oikea ja hyvä, kuitenkin tulla meille kiusaukseksi, jos me, tehtäväämme liiaksi mieltyneinä, kulutamme sen hyväksi kaiken aikamme ja kaikki ajatuksemme. Me emme saa laiminlyödä kristi-ihmistämme, yhtä vähän kuin vanhempina velvollisuuksiamme lapsiamme kohtaan. Meidän täytyy syventyä itseemme niin, että Pyhä henki saa alituisen vaikutusalan meissä; meidän täytyy istuttaa lapsiimme hyvä kristillinen siemen ja sitä heissä hoitaa. Ei mikään tehtävä, ei mikään tekosyy voi meitä tästä vapauttaa, vaikka kyllä olosuhteet ovat huomioon otettavat.
Ja sitten hän jatkoi — kosketellen läsnäolijain elämäntehtäviä, heidän kotiolojaan, heidän suhteitaan, heidän ajatuksiansa. Hän asetti näytteeksi toisia oloja, suurempia tehtäviä, jotka saattoivat asiaa valaista. Provasti oli siitä hetkestä asti, jolloin hän saarnastuoliin nousi, ihan toinen niiden silmissä, jotka ainoastaan tunsivat hänet jokapäiväisestä elämästä. Hänen ulkomuotonsakin oli toinen: hänen umpinaiset, voimakkaat kasvonsa olivat avautuneet, niin että ajatus kuulsi niistä läpi; hänen silmänsä olivat kirkkaat ja katsoivat suoraan ja vakaasti eteensä, tuoden suuria sanomia; hänen äänensä kajahteli pitkänä jylinänä tai viilteli lyhyinä, äkillisinä käänteinä, asettui joskus vienopuheiseksikin, mutta vain uudestaan kohotaksensa. Oikeastaan hän ei voinut puhua muussa kuin suuressa huoneessa, ajatus äänettömyyden ympäröimänä; sillä hänen äänessään ei ollut sointua, jos hän ei saanut huutaa; hänen muodossaan ei kirkkautta, hänen ajatuksissaan ei sattuvaa selvyyttä, jos se ei palanut innosta. Ei sentähden, että aine nyt vasta olisi keksitty; ei, samoin kuin tuska, samoin oli ajatteleminenkin koonnut suuret varastot hänen sieluunsa; hän oli ankara, umpimielinen työskentelijä. Mutta tavallisesti hänellä ei aina ollut mietteet valmiina, hän ei voinut keskustelussa selväksi leimata ajatuksiaan; hänen piti saada puhua yksinänsä, ainakin saada täyttä vauhtia kulkea edestakaisin. Hänen kanssansa ruveta sanan vaihtoon oli melkein yhtä kuin karata aseettoman miehen kimppuun; mutta vaarallista se kuitenkin oli, sillä hän kumosi toisen väitöksen heti paikalla ja semmoisella kiivaudella, ett'ei ollenkaan malttanut syitä esittää; jos näitä kuitenkin häneltä vaadittiin, niin tapahtui jompikumpi kahdesta: hän joko hyökkäsi vastapuoleen niin, että saattoi käydä hyvinkin pahasti, tai vaikeni yht'äkkiä, peläten omaa itseään. Ketään ei helpommin saanut vaikenemaan kuin tätä voimakasta, kaunopuheliasta miestä.
Petra oli vavissut, kun provasti alotti rukouksensa; sillä hän tunsi, mikä sen aiheutti. Jota pitemmälle provasti eteni aineessansa, sitä lähemmäksi tunsi Petra hänen tulevan häntä itseään; hän kyyristyi kokoon ja näki Signen tekevän samoin. Mutta armotta tuo väkevä mies iski. Jalopeura oli saalistansa etsimässä, Petra tunsi olevansa joka taholta ahdistettuna, piiritettynä ja suljettuna, — mutta mihin kovin käsin oli tartuttu, sitä pideltiin säälivällä hellyydellä. Oli niinkuin Petra — tuomitsevaa sanaa kuulematta — olisi vain laskettu äärettömän rakkauden syliin. Ja siinä hän rukoili, siinä hän itki ja kuuli Signen tekevän samoin ja rakasti häntä sentähden!
Kun provasti astui alas totuuden tuolista mennäkseen siitä ohitse sakastiin, säteili vielä hänen kasvoillansa kirkkaus seurustelusta kaikkivaltiaan kanssa. Hän loi Petraan suoran ja tiedustelevan silmäyksen, mutta kohdatessaan hänen avonaisen katseensa, välähti siitä lempeyden säde; hän katsahti pikaisesti penkin soppeen tyttärensä puoleen, astuessaan eteenpäin.
Signe nousi heti tämän jälkeen; verho oli hänen silmillänsä, jott'ei Petra uskaltanut seurata. Hän läksi senvuoksi myöhemmin. Mutta tänään istuivat he taasen kaikki kolme päivällispöydässä; provasti puhui vähän, mutta Signe oli arka. Kun provasti, joka nähtävästi mieli ottaa äskeiset tapahtumat puheeksi, teki pienimmänkin viittauksen, niin väisti Signe niin kainosti ja hienosti, että provasti heti muisti hänen äitiänsä, hän vaikeni ja muuttui vähitellen surulliseksi. Niin vähän siihen tarvittiin.
Mutta mikään ei ole tuskallisempaa, kuin tyhjiinrauennut sovinnon yritys. Noustiin pöydästä voimatta suoraan katsoa toisiinsa, vielä vähemmin kiittää. Salissa tuli vihdoin niin painostavaa, että kaikki kolme olisivat mielellään menneet takaisin ulos, mutta kukaan ei ensimäisenä. Petra puolestansa tunsi, että jos hän meni, niin meni hän ikipäiviksi. Hän ei voinut jälleen tavata Signeä, kun ei saanut häntä rakastaa, hän ei kärsinyt nähdä provastia surumielisenä hänen tähtensä. Mutta jos hänen tuli lähteä, niin tuli hänen eritä jäähyväisiä lausumatta; sillä miten voisi hän hyvästi jättää näitä ihmisiä? Pelkkä tämä ajatus sai hänen mielensä niin kuohuksiin, että hän töin tuskin voi sitä hillitä.
Jota kauemmin tämmöistä painostavaa hiljaisuutta kestää, jolloin odotamme toinen toistamme, sitä tukalammaksi se tulee. Kukaan ei liikahda, sillä hän tuntee että se huomataan; jokainen huokaus kuuluu; kuuluu sekin jos joku on järin levollinen, sillä se kuuluu kovuudelta. Mielemme on jännityksessä, kun ei mitään puhuta, ja me vapisemme pelosta että jotain puhuttaisi.
Kukin heistä tunsi että tämä hetki ei koskaan palaisi. Ne muurit, joita välillemme rakennamme, kasvavat, oma vikamme kasvaa, toisten kasvaa, kasvaa joka henkäykseltä; milloin olemme epätoivossa, milloin vihoissamme, sillä se, joka tällä tavalla meitä kohtelee, on säälimätön, ilkeä, me emme kärsi sitä, emme anna sitä hänelle anteeksi — Petra ei jaksanut kauemmin tätä kestää, hänen täytyi joko kirahtaa tai juosta tiehensä.
Silloin kuului kulkusten helinää maantieltä, hetken kuluttua näkyi sudennahkoihin puettu mies terävänokkaisessa reessä ja kyytipoika takana ajaa karittelevan ryytimaan ohitse kartanolle — Kaikki hengittivät helpommin ja odottivat pelastusta! He kuulivat tulijan äänen käytävästä, hän veti matkasaappaat ja turkin yltänsä ja jutteli piikatytön kanssa joka auttoi häntä; provasti nousi mennäkseen häntä vastaan, mutta kääntyi takaisin, kun ei tahtonut jättää tyttöjä kahdenkesken; — taasen jutteli vieras käytävässä ja nyt lähempänä, niin että äänen kuullessaan kaikki kolme nostivat silmänsä, mutta Petra nousi ja iski kiinteästi silmänsä oveen; — kolkutus kuului; — "astukaa sisään!" lausui provasti kiihtyneenä, kirkasmuotoinen mies seisoi ovella silmälasit päässä, Petra kirahti ja vaipui tainnoksiin tuolille: — sehän oli Ödegaard.
Häntä odotettiin pappilaan jouluksi, vaikkei kukaan ollut sitä
Petralle ilmoittanut; mutta että hän tuli juuri nyt, sehän oli
Jumalan sallimus, sen he heti kaikki tunsivat.