Petra ei tajunnut mitään, ennenkuin Ödegaard seisoi hänen edessänsä ja tarttui hänen käteensä. Hän piteli kauan siitä, mutta ei puhunut mitään, eikä myöskään Petra; — hän ei edes voinut nousta. Mutta pari kyyneltä vieri hänen poskillensa, hänen yhä katsoessaan Ödegaardiin. Tämä oli hyvin kalpea mutta muuten varsin levollinen ja ystävällinen; hän veti kätensä jälleen pois, astui kerran laattian poikki ja lähestyi sitten Signeä, joka oli lymynnyt äärimmäiseen ikkunansolaan äitinsä kukkasien keskelle.

Petra halusi olla yksinänsä, hän vetäytyi senvuoksi pois. Signellä oli puuhailemista talontoimissa, jonka tähden provasti ja Ödegaard istuutuivat kamariin lasin ääreen, jota matkustavainen kaipasi. Täällä hän lyhyesti sai kuulla viime päivien tapahtumat, vaipui tuosta syviin ajatuksiin, mutta ei sanonut mitään. Heidät keskeytettiin omituisella tavalla.

* * * * *

Ikkunan kohdalla tuli kaksi vaimoa ja kolme miestä käyden perätysten, ja tuskin provasti ne huomasi, kun hän hypähti pystyyn: "Tuossa he taaskin ovat! — nyt meiltä kysytään kärsimystä." Huoneeseen tulivat ensin vaimot, sitten miehet, hitaasti, ääneti. He sijoittuivat seinää pitkin kirjahyllyjen alle ja vastapäätä sohvaa, jossa Ödegaard istui. Provasti asetti heille tuoleja ja toi toisia salista; he istuutuivatkin kaikki, paitse eräs kaupungin kuosiin puettu nuori mies, joka ei tahtonut istua vaan jäi seisomaan ovipieleen, — hieman uhkamielinen ilme kasvoissa ja molemmat kädet taskussa.

Pitkällisen äänettömyyden jälkeen, jonka kuluessa provasti pisti piippuunsa, ja Ödegaard, joka ei tupakoinut, silmäili tulijoita, alotti vihdoin eräs lähes 40-vuotinen, valkeaverinen, kalpea nainen keskustelun. Hänen otsansa oli joksikin kapea, silmät suuret, mutta ujot; ne eivät oikein tienneet mihin kiintyä. Nyt lausui hän: "Te piditte, provasti, kauniin saarnan tänään, se soveltui meidän nykysiin ajatuksiimme; — sillä me, Öigarin vuorelaiset, olemme viime aikoina paljon puhuneet kiusauksesta." Hän huokasi; eräs mies, jolla oli leveät, korkeat yläkasvot ja lyhyet, kapeat alakasvot, huokasi myöskin: "Herra, kaitse tietämme! Luovuta minun silmäni, ett'eivät ne turhuutta himoitse!" — Ja Elsa, hän, joka ensinnä oli puhunut, huokasi uudestaan ja sanoi: "Millä keinoin saattaa nuori pitää polkunsa puhtaana, että hän vaeltaisi sanasi jälkeen?" — Se kuului hänen suustansa vähän kummalliselta; sillä hän ei enää ollut nuori. Mutta eräs keski-ikäinen mies, joka istui pää kallellansa ruumistansa edestakaisin huojutellen, milloinkaan silmäluomiansa kokonaan nostamatta, lausui ikäänkuin puoliksi unissaan:

Perkeleen juonet, viettely
Sit' ihmistä ei säästä,
Jok' olla tahtoo kristitty
Ja taivaan riemuun päästä.

Provasti tunsi nämä ihmiset aivan hyvin, tietääkseen että tämä vasta oli johdantoa; hän odotti siis, ikäänkuin ei vielä mitään olisi sanottu, vaikka taas vallitsi pitkällinen huokauksien keskeyttämä äänettömyys.

Lyhyt vaimo, joka kyyryssään näytti vielä lyhyemmältä ja joka oli kääriytynyt niin moneen monituiseen kaulahuiviin, että näytti pelkältä vaatetukulta — kasvoja ei näkynyt merkiksikään, — rupesi pudisteleimaan ja liikahtelemaan ja päästi muutaman hymähdyksen. Heti hätääntyi valkoverinen vaimo ja sanoi: "Nyt on kaikki soitto ja karkelo Öigarissa loppunut, — mutta — —", hän pysähtyi taaskin puheessaan, johon Lauri, tuo, jolla oli korkeat yläkasvot, lisäsi: "Mutta siellä on yksi mies, Hannu Pelimanni, joka ei tahdo lopettaa." — Kun Laurikin ajatteli jatkoa, keksi nuori mies sen ja sanoi: "Sillä hän tietää että provastillakin on soittokone, jonka sävelien mukaan täällä pappilassa sekä tanssitaan että lauletaan." — "Hän ei tietysti siinä tee enemmän syntiä kuin provastikaan", sanoi Lauri. "Mutta niin se on, että kyllä provastin soitto on heillekin kiusaukseksi", lausui Elsa varovasti, ikäänkuin auttaakseen asiaa alkuun. Mutta nuori mies liitti ankaramman lisäyksen: "Se pahentaa alaikäisiä, niinkuin sanassa sanotaan: joka pahentaa yhden näistä pienemmistä, jotka uskovat minun päälleni, parempi hänen olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen." — Ja Lauri lausui vuoroonsa: "Pyyntömme siis on että joko lähetät soittokoneesi sinne tai poltat sen, jottei se olis pahennukseksi —" — "seurakuntalaisillesi", lisäsi nuori mies.

Provasti puhalti ja hikoili ja lausui vihdoin, silmin nähden koettain olla levollisena: "Minulle ei tämä soitto ole kiusaukseksi, se minua virkistää ja vapauttaa. — Te tiedätte että se, mikä vapauttaa henkemme, saattaa meidät herkemmiksi vastaan ottamaan ja tajuamaan, senvuoksi uskon minä vallan varmaan, että tämän soitto ja sentapaiset on minulle avuksi." — "Ja minä tiedän että niitä on pappeja, jotka, Paavalin sanojen mukaan, kuitenkin ovat valmiit siitä luopumaan, kun seurakuntalaiset sitä pyytävät", lausui nuori mies. — "Ehkä minäkin ennen olen hänen sanansa niin ymmärtänyt", vastasi provasti, "mutta en nyt enää. Voimme luopua jostakin tavasta tai mukavuudesta, mutta ei ole pakko ruveta yksipuoliseksi ja houkkamaisiksi yksipuolisten ja houkkamaisten kanssa. En silloin vahingoita ainoastaan itseäni, vaan myöskin niitä, joiden esikuvana minun tulee olla; sillä silloinhan asetan heille huonon esikuvan, esikuvan päinvastaisen omaa vakaumustani." Provasti voi harvoin muualta kuin saarnatuolista näin laajalta asiaa esittää. Hän lisäsi: "En tahdo heittää pois soittokonettani enkä polttaa sitä, tahdon usein sitä kuulla; sillä minä kaipaan sitä usein, — ja soisin että tekin joskus kaikessa viattomuudessa vapauttaisitte henkenne laululla, soitolla tai karkelolla; sillä minä pidän sellaista hyvänä ja oikeana."

Nuori mies taivutti päätänsä sivullepäin: "Hyi!" sylkäsi hän. Provastin kasvot lensivät veripunaisiksi, ja huoneessa syntyi hiljaisuus. — Nyt huojuttelija kajahutti korkealla äänellä: