"Oi, taivaan herra, ma tiedän sen,
Ken ristinsä kärsien kantaa,
Hän suuri olkoon tai vaivainen,
Toki murhetta, tuskaa se antaa,
Sill' liha ja veri on heikkoa
Sen mahdamme myöden antaa."
Ja sitten Lauri lempeällä äänellä: "Vai sinä sanot siis että soitto, laulu ja karkelo on oikeata, vai niin! — — Oikeata on siis herättää saatana aistien kautta; vai niin! — — Vai näin meidän pappimme sanoo; — noh, sittenhän sen tiedämme! — Vai hän sanoo, että kaikki, mikä tapahtuu joutilaisuudessa ja lihallisuudessa, on vapautukseksi ja avuksi, .. että se, mikä on kiusaukseksi, on oikeata!" — Mutta nyt ehätti Ödegaard puhumaan, sillä hän näki provastin muodosta että asia oli väärälle tolalle kääntymäisillään: "Sanoppa, hyvä mies, mikä se ei ole kiusaukseksi?"
Kaikki katsoivat häneen, jonka kieleltä nämä varmasti lausutut sanat tulivat. Kysymys oli itsessään niin odottamaton, ett'ei Lauri tuokiossa tiennyt, mitä siihen vastata; toisetkin olivat yhtä ymmällä. Mutta yht'äkkiä kumisi ikäänkuin kaivosta tai kellarista: "Se on työnteko." Ääni tuli noiden summattomien kaulahuivien sisästä, se oli Randi, joka nyt ensikertaa puuttui puheeseen. Voiton hymyyn meni Laurin kapeat alakasvot, valkoverinen vaimo katsoi luottavana Randiin, ja tuolta nuorelta mieheltä, joka seisoi ovipieleen nojaten, katosi hetkeksi röyhkeä suun mytistys. Ödegaard älysi että tässä oli pää, vaikk'ei sitä näkyvissä ollut.
Hän kääntyi siis Randin puoleen: "Millaisen pitäisi työn olla, jott'ei se olisi kiusaukseksi?" Randi ei tahtonut tähän vastata, mutta nuori mies vastasi: "Kirous kuuluu: otsasi hiessä pitää sinun leipäsi syömän; työn pitää siis tuottaa hikeä ja vaivaa." — "Eikö mitään muuta kuin hikeä ja vaivaa? Eikö hyötyä, esimerkiksi?" — Tähän ei nuori mieskään tahtonut vastata, mutta nyt nuo kapeat alakasvot saivat halun haastaa. "Kyllä, hyötyä niin paljoa kuin suinkin." — "Mutta näinhän on työssä kiusausta, nimittäin kiusausta liian suureen hyötyyn?" — Tähän pulmaan tuli apu syvyydestä: "Hyöty se silloin kiusaa, eikä työ." — "Niin, mitä on tehdä liikaa työtä hyödyn tähden?" Randi vetäytyi takaisin kuoreensa; mutta Lauri astui esiin: "Mitä se liika työ tarkoittaa?" — "Sitä, että se tekee sinut juhdaksi, että se kietoo sinut orjuuteen." — "Sen pitää olla orjuutta!" lausui se, joka otsanhikeä rakasti. — "Mutta voiko se orjallisena johdattaa Jumalan puoleen?" — "Työ on Jumalan palvelusta", huusi Lauri. — "Rohkenetko sitä sanoa kaikesta työstäsi?" —, Lauri vaikeni. — "Ethän suinkaan, olehan järkevä ja myönnä, että hyödyn tähden voidaan tehdä liikaa työtä, niinkuin vain sen vuoksi eläisimme. Siis on työkin kiusaukseksi." — "Niin, kaikessa on kiusausta, lapseni — kaikessa on kiusausta!" arveli provasti, nousten istualtaan ja ikäänkuin päätökseksi koputtaen tuhkan piipustansa. Huokauksia kuului vaatetukusta, mutta vastausta ei tullut.
"Kuulkaa", alotti Ödegaard uudestaan — ja provasti pani uutta tupakkaa piippuunsa — "kun nyt työ tuottaa hyötyä s.o. hedelmiä, niin on kaiketi meidän lupa nauttia näitä hedelmiä? jos niistä tulee rikkautta, niin on kai meillä lupa nauttia tätä rikkautta?" — Tämä synnytti paljon epäilystä, toinen katsoi toiseen. "Minä vastaan sill'aikaa kuin te mietitte asiaa", sanoi Ödegaard. "Jumala on varmaan sallinut että koetamme muuttaa hänen kirouksensa siunaukseksi; sillä itse hän johdatti patriarkkansa, johdatti koko kansansa rikkauksia nauttimaan." — "Apostoleilla ei saanut olla mitään omaisuutta", muistutti nuori mies voitonvarmana. — "Niin, se on totta; sillä hän tahtoi heidät asettaa ulkopuolelle ja ylemmäksi kaikkia ihmisoloja, jotta he ainoastaan näkisivät Jumalan; — he olivat kutsutut!" — "Me olemme kaikki kutsutut!" — "Mutta emme samassa mielessä; — oletko sinä apostoliksi kutsuttu?" — Nuoren miehen kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi, hänen katsantonsa synkkeni tuon korkean otsan alla, joka ikäänkuin muuri varjosi hänen silmiänsä; hänellä oli varmaankin syytä ottaa itseensä.
"Mutta täytyyhän rikkaankin tehdä työtä", arveli Lauri; "sillä työtä tekemään on meitä käsketty." — "Tietysti hänen täytyy, vaikka kohta hänen välikappaleensa ja tehtävänsä ovat toisenlaiset; — kullakin on omansa. Mutta sanoppas: pitääkö ihmisen alituisesti tehdä työtä?" — "Hänen pitää myöskin rukoilla", virkahti valkoverinen vaimo ja pani kätensä ristiin, ikäänkuin olisi muistanut että oli liian kauan sitä laiminlyönyt. — "Siis, aina kun ihminen ei tee työtä, pitää hänen siis rukoilla? — Voiko kukaan ihminen sitä tehdä? — Mitä olisi semmoinen rukous, mitä semmoinen työnteko? — Eikö hänen myöskin tarvitse levätä?" — "Silloin vasta tulee meidän levätä kun emme enää mitään muuta jaksa, sillä näin ollen pääsemme pahojen ajatuksien kiusauksesta, — ah, silloin pääsemme kiusauksista!" arveli Elsa jälleen, ja psalmista jatkoi:
"Kun päivän kuorman alta
Jäsenet unen valtaan
Ehtoolla raukeaa,
Niin synninkuormastansa
Väsynyt sielu kanssa
Sun luokses, Jeesus, halajaa! — —"
"Vaiti, Eerikki, ja kuuntele", sanoi provasti. Mutta nyt Ödegaard veti solmun kiinni: "Nähkääs, työ tuottaa hedelmiä ja kaipaa lepoa. Mutta minä arvelen seuraelämästä, soitosta, laulusta ja muusta sellaisesta, että ne sekä ovat työn suloisia hedelmiä että myöskin tarjoovat hengelle virkistävää lepoa."
Nyt tuli levottomuutta leirissä; kaikki loivat silmänsä Randiin; sillä nyt piti päävoiman rynnätä esiin; hän nytki nytkimistään, ja vihdoin sieltä tuli hitaasti ja hiljaa: "Maailmalliset laulut ja soitot ja hyppimiset eivät tuota mitään lepoa; ne ainoastaan kiihottavat lihaamme syntisiin himoihin. Työn hedelmiä ei siis myöskään se saata olla, mikä turmelee työmme ja veltostaa." — "Ah, sellaiset ovat suureksi kiusaukseksi!" lausui valkoverinen vaimo huoaten. Tähän sovitti Eerikki seuraavan virrenpätkän:
"Pois riettaat riemusi,
Ne muuttuu murheeksi;
Sun riemus, jotka pauhaa,
Ei anna sielun rauhaa;
Ilosi ovat turhat,
Sa niillä sielun murhaat." —