Eli arveli, ettei hän sellaista huoli.
— Niin, parasta se taitaa ollakin, mutta ihmiset ovat näillä mailla saaneet niin vähän oppia.
Eli kysyi mikä savu tuolta metsästä nousi.
— Siellä on vaan uutistorppa. Siellä asuu mies, jota sanotaan Ylimaan Nuutiksi. Hän kuljeskeli täällä yksikseen ja sitte antoi Arne hänelle maata asuttavaksi. Arne raukka ymmärtää miltä maistuu kuljeskella yksikseen.
Vähän ajan perästä tulivat he niin korkealle, että saattoivat nähdä talon. Aurinko paistoi vasten kasvoja, he varjostivat niitä käsillään ja katselivat alas. Keskellä aukeaa oli talo, punaiseksi maalattuna, akkunalaudat valkoisina; ympäriltä oli heinä niitetty, jonkun verran heinää oli ruoilla, pellot olivat vihreinä ja mustanpuhuvina keskellä kalpeita niittyjä; navetan luona vallitsi suuri hälinä: lehmät, lampaat ja vuohet tulivat juuri kotiin, kellot kalkattivat, koirat haukkuivat, karjapiika huuteli; mutta ylinnä kaiken kuului kosken kauhea kohina, joka nousi Kampenin jyrkänteestä. Jota kauvemmin Eli katseli, sitä enemmän rupesi hän kuulemaan vaan tätä ääntä ja vihdoin se kävi hänelle niin hirvittäväksi, että hänen sydämensä rupesi tykyttämään, hänen päässään kohisi ja tohisi, kunnes hän ihan hullaantui, mutta senjälkeen tuli hänelle niin lämmin ja lauha olo, että hän ihan tietämättään asteli niin hitain askelin, että Margitin piti pyytää häntä tulemaan hiukan nopeammin. Hän hätkähti.
— En milloinkaan ole kuullut sellaista kuin tuo koski, sanoi hän, — minua melkein peloittaa.
— Kyllä sinä siihen pian totut, sanoi äiti. — Lopulta sinä sitä jo kaipaat.
— Luuletko todella, rakas ystävä? kysyi Eli.
— Saat vaan nähdä, sanoi Margit ja hymyili. — Tule nyt, niin katsomme ensinnä karjaa, sanoi hän sitte ja kääntyi alas tieltä. — Nämä puut istutti Niilo tänne kahdenpuolen. Niilo tahtoi, että olisi kaunista; — samaa tahtoo Arnekin; tuolla näet puutarhan, jonka hän on istuttanut.
— Oi voi, voi! huusi Eli ja juoksi kiireesti aidan tykö. Hän oli kyllä monta kertaa nähnyt Kampenin, muttei koskaan näin likeltä eikä milloinkaan puutarhaa.