Niissä parissa, kolmessa tuvassa, jotka olivat juhlahuoneina, kävelivät edeskäypä ja molemmat nuoret sulhaispojat, papin poika ja Elin veli, kestittämässä vieraita sitä myöten kuin he saapuivat suuriin häihin. Elin kamarissa istui morsian, papin rouva ja Matilda, joka vartavasten oli saapunut kaupungista pukemaan ystävätärtään morsiameksi; sillä sen he jo lapsina olivat toisilleen luvanneet. — Arne verkavaatteissa, yllä ruumiinmukainen, pyöristetty takki ja Elin ompelema kaulus, seisoi sen ikkunan ääressä, jonka ruutuun Eli oli kirjoittanut "Arne". Se oli avoin, hän seisoi pielen vieressä ja katseli yli tyynen veden, pappilan puolelle, kirkkoon päin.
Etehisessä tuli vastatusten kaksi ihmistä, kumpikin puuhistaan; toinen valkamasta, jossa oli ollut järjestämässä kirkkoveneitä, hänen yllään oli musta, pyöristetty verkatakki, mutta siniset sarkahousut, joista lähti väriä, niin, että hänen kätensä olivat siniset; valkoinen kaulus puki hänen vaaleita kasvojaan ja vaaleaa, pitkää tukkaansa; korkea otsa oli tyyni, suupielissä hymy. Se oli Baard; käytävässä hän tapasi toisen, joka juuri tuli keittiöstä. Hän oli kirkkovaatteissa, astui korkeana ja solakkana, varmana ja kiirettä pitämättä ovesta; kun Baard tuli häntä vastaan, seisahtui hän ja toinen suupieli vetäytyi ylöspäin. Se oli Birgit, hänen vaimonsa. Kummallakin oli jotakin sanomista, mutta se ilmaistiin vaan sillä tavalla, että molemmat jäivät paikoilleen seisomaan. Baard oli enemmän hämillään kuin vaimo, hän hymyili hymyilemistään, mutta juuri tämä suuri hämääntyminen päästi hänet vihdoin pälkähästä: hän läksi nimittäin vihdoin ilman muuta ylös portaita.
— Ehkä sinä tulisit mukaan, sanoi hän.
Ja Birgit meni. Ylhäällä luhdissa olivat he ihan yksin, mutta Baard sulki silti oven heidän perässään ja teki sen hyvin perusteellisesti. Kun hän vihdoin kääntyi seisoi Birgit ikkunassa ja katseli ulos; hän katseli ulos, jottei tarvitsisi katsella sisään päin. Baard otti povitaskustaan pienen pullon ja pienen hopeapikarin. Hän tahtoi antaa vaimolleen, mutta vaimo ei sanonut huolivansa, vaikka hän vakuutti, että se oli viiniä, pappilasta lähetettyä. Silloin hän joi itse, mutta tarjosi juodessaankin pari kertaa vaimolleen. Hän pani korkin suulle, pisti pullon ja hopeapikarin povitaskuun ja istuutui kirstulle. Häneen kaikesta päättäen koski, ettei vaimo juonut.
Pari kertaa hän syvältä veti henkeään. Birgit nojasi toista kättään ikkunanpieleen. Baardilla oli jotakin sanomista; mutta se oli nyt käynyt entistä raskaammaksi.
— Birgit, virkkoi hän, — taidat ajatella samaa päivää kuin minä.
Silloin kuuli hän Birgitin liikahtavan, sillä hän siirtyi toisesta ikkunanpielestä toiseen ja nojautui taasen käsivarttaan vastaan.
— Niin, kyllähän sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. — — Hän erotti meitä, hän; — — — minä luulin sen kestävän häihin asti, mutta se on kestänyt kauvemmin.
Hän kuuli Birgitin vetävän henkeään ja näki hänen muuttavan asentoa, mutta hänen kasvojaan hän ei nähnyt. Hänessä itsessään kävi, siinä kirstunkannella istuessa, sellainen taistelu, että hänen täytyi pyyhkiä kasvojaan takinhihaan. Pitkän kamppailun perästä tarttui hän taasen puheeseen:
— Tänään on hänen poikansa, lukumies ja korea poika tullut taloon ja me olemme antaneet hänelle ainoan tyttäremme. — — — Mitä arvelet, Birgit, jos mekin molemmat tänään viettäisimme häämme?