En tiedä mä kuinka on kaikki se käynyt,
Ei langenneet satehet, ei myrsky myllertäynyt;
Mun elämäni puronen puikkiellen
On löytänyt vihdoin suuren kymin sen,
Mi laajana laskee valtamereen!
Yks' voima on elämän voimista kumma,
Se uneksijalle on uniensa summa,
Se kiehtovi, sitoo sun: lempivä, syvä!
Se iloks muunsi surun ja päiväksi yön
Ja rauhan toi se rauhattomalle.
Mä saavutin suuren siunatun poudan
Ja nurkumatta nyt ääntäsi noudan
Sä elämä, kiittäen hyvyyttäs
Se on Jumalan ohjaava käs' —
Käyn kohti ma ikuista hyvää!
Mutta hänen kiitollisuuttaan ehkei mikään niin lausunut ilmi kuin seuraava:
Hän, jolta lauluni lahjan saan,
Hän ohjas' eloni voiton, kateen
Kun päivänpaisteen, kuin vesisateen
Mun kevätlaihooni nousevaan;
Jos kuinka kävi,
Ma laulelen!
Se lähentävi
Mun lempehen!
Hän, jolta lauluni lahjan saan,
Hän liitti kerran mun kaihon sukuun.
Ja rauhatonten ma kuuluin lukuun;
Ei tyydy, tyynny ne konsanaan.
Mun täytyi lentää,
Ol' aika sen!
Tien löysin sentään
Mä lempehen.
Hän, jolta lauluni lahjan saan,
Hän suokoon mulle myös auttaa voiman,
Mun lauleloista ett' uuden hoiman
Maan kulkijoista sais jokukaan!
On ilo ylin
Se yhteinen!
Ja lämmin syli
Vie lempehen!
KUUDESTOISTA LUKU.
Oli syyspuolta, ihmiset korjasivat elojaan. Päivä oli kirkas, yöllä ja aamulla oli satanut, sentähden oli ilma lempeä kuin kesällä. Oli lauvantai, mutta siitä huolimatta suuntasi moni vene kulkuaan Mustanjärven poikki kirkon puolelle, miehet soutivat paitahihaisillaan, naisväki istui kokassa ja perässä, päässä vaaleat huivit. Mutta vielä useampia veneitä kulki Böeniä kohti, lähteäkseen sittemmin liikkeelle suuressa joukossa; sillä tänään piti Baard Böen häitä tyttärelleen Elille ja Arne Niilonpoika Kampenille.
Kaikki ovet olivat auki, ihmisiä kulki ulos ja sisään. Lapsia, kaakunkappaleet käsissä, seisoskeli pihamaalla, peläten uusia vaatteitaan ja vierastellen toisiaan; aitanportailla istui yksikseen vanha vaimo; se oli Margit Kampen. Hänen yllään oli suuri hopeinen rintasolki, jonka ylempään hopealaattaan oli kiinnitetty paljon pieniä renkaita; sitä hän silloin tällöin katseli. Hän oli saanut sen Niilolta, sinä päivänä jolloin hän seisoi morsiamena hänen rinnallaan, eikä siitä asti ollut sitä käyttänyt.